Argentiina

Argentiina on maailman viidenneksi suurin viinintuottaja. Voi tuntua uskomattomalta, ettei näin suuri viinimaa vielä vuonna 1994 ansainnut kansainvälistä tunnustusta, mutta Argentiinan nousu valokeilaan on ollut epätavallisen äkkinäinen. 1990-luvun puoliväliin asti Argentiinalla ei juurikaan ollut kiinnostusta kansainvälisiin kontakteihin tai vientiin, ja se tyytyi tuottamaan massoittain keskinkertaisia viinejä, jotka hapettuivat ja vanhentuivat vuosia valtavissa viinisammioissa. Argentiinan maine maailman viinikartalla perustuikin pitkään siihen, että sen suurin tuottaja Peñaflor omisti maailman suurimman viinisammion – mikä tuskin kertoi hienostuneisuudesta.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Taloudellinen vakaus on kannustanut sijoittamaan uuteen kellarikalustoon (erityisesti kipeästi kaivattuihin ilmastointilaitteisiin), uusiin, yhä korkeammalla sijaitseviin tarhoihin sekä asiantuntemukseen, jota on hankittu aluksi ulkomailta. Argentiinalaiset itse kuluttavat aiempaa vähemmän mutta hedelmäisempää viiniä, ja Chilen tuotannon tultua tutuksi ovat argentiinalaiset viinit seuraava maahantuojien silmissä välkkyvä uutuus.

Argentiinan viinipääkaupunki, puiden reunustama Mendoza, on vain 50 minuutin lentomatkan päässä Chilen pääkaupungista Santiagosta. Sinne päästäkseen lentäjien on kuitenkin ylitettävä Andien korkein kohta, 6 000 metriin kohoava sahamainen kivi- ja jääharjanne. Argentiinan ja Chilen viinintuotannon pääalueet ovatkin maantieteellisesti lähekkäin, mutta luonnonoloiltaan ne eroavat toisistaan suuresti. Kummatkin sijaitsevat viinintuotantoalueiksi alhaisilla leveysasteilla, mutta toisin kuin Chilessä, jossa viinialueiden ihanteelliset kasvuolosuhteet selittyvät sijainnista kylmien Andien ja kylmän Tyynenmeren välissä, niin Argentiinan viinitarhat kiittävät olemassaolostaan korkeaa ilmanalaa.

Korkeudet joilla viinitarhat Argentiinassa kukoistavat – aina 700 metristä 1 400metriin, pohjoisessa eräs tarha jopa 2 400 metrissä – olisivat Euroopassa ehdottomasti poissa laskuista. Näissä korkeuksissa yölämpötilat ovat poikkeuksetta niin matalat, että rypäleet saavat hyvän aromin ja syvän värin. Kuivassa vuoristoilmassa taudit eivät juurikaan kiusaa, köynnökset saavat kasvaa omissa juurakoissaan ja vettä on riittävästi, joten sadot voivat kohota suuremmiksi kuin juuri missään muualla. Tämänhetkisenä viinitilojen haasteena on järjestää kastelu niin, että laatu saisi korvata määrän.

Argentiinassa esiintyy viinikirvoja (minkä vuoksi chileläiset kasvattajat eivät välttämättä ilahdu maansa valmistamojen hankkiessa halvempaa viljelyalaa Argentiinasta), mutta tähän asti ne eivät ole olleet vakava uhka. Syynä asiaan saattaa olla juoksutuskastelun yleisyys ja melko hiekkaisella maapohjalla. Tartunnan saaneet köynnökset näyttävät kuitenkin toipuvan ja kasvattavan uudet juuret, toisin kun on käynyt muualla.

Olosuhteet Argentiinan viinitarhoissa eivät kuitenkaan ole täydelliset, ja sää on kaukana ennustettavasta. Näillä korkeuksilla talvet ovat kylmiä (mikä tärkeintä, riittävän kylmiä lepoajaksi), mutta kevätpakkaset saattavat luoda todellisen vaaran. Eräillä seuduilla jotka sijaitsevat alavimmilla sekä matalimmilla leveysasteilla, kuten osissa San Juanin ja La Riojan provinsseja sekä itäistä San Rafaelia Mendozasta etelään, voi olla aivan liian kuumaa laatuviinien tuotantoon. Vuotuinen sademäärä saattaa olla erittäin alhainen, mutta sateet keskittyvät kasvukauteen. Joillakin alueilla, erityisesti Mendozan provinsissa missä kasvaa 75% Argentiinan viiniköynnöksistä, sateilla on taipumus tulla rakeina, mikä voi tuhota kokonaisen vuoden sadon. Erityisesti korkeimmilla alueilla ja varsinkin kukkimisaikaan on uhkana myös zonda, pelottavan kuuma, kuiva koillistuuli.

Viininviljelymaat ovat usein nuorta vesijättömaata, jossa on monin paikoin melko paljon hiekkaa. Viinien voimakkuus tuleekin auringonpaisteesta, kuivasta ilmasta ja vuorokausivaihteluista, eikä maaperästä. Patagonian kaikkein eteläisimpiä, Neuquénissa ja Río Negrossa sijaitsevia tarhoja lukuun ottamatta on rypäleet helppo saada kypsymään kokonaan. Viininviljelylle omistautuneet kasvattajat voivat tarkoituksellisesti hidastaa rypäleiden kypsymistä säädellyllä tippakastelulla (joka samoin kun Andien toisella puolella, toimii luotettavasti runsaasti saatavilla sulavesillä) houkutellakseen köynöksistä lisää aromia. Argentiinan korkeat lämpötilat tuntuvat punaviineissä erityisenä pehmeytenä ja valkoviineissä melko hyökkäävänä alkoholina.

Argentiinan selväpiirteisin vaalea rypäle on Torrontés. Samaa nimeä käytetään kolmesta eri lajikemuunnoksesta. Hienoimpana pidetään La Riojan provinssin mukaan nimettyä Torrontés Riojanaa, joka yltää parhaimpaansa Saltan provinssin ylänkömailla, vaikkei sen tyyli olekaan tällä hetkellä erityisen suosittu. Tämän luonteeltaan kirpeän mutta kukkaistuoksuisen rypäleen alkuperä on hämäränpeitossa, mutta sen arvellaan olevan espanjalainen. Argentiinan viiniteollisuuden nykyinen lajike- ja tyylirunsaus on paljolti niiden espanjalaisten ja italialaisten ansiota, jotka muuttivat maahan 1800-luvun puolivälissä.

Argentiinan istutetuin punaviinirypäle on syvänvärinen Bonarda, jota voidaan myös pitää maan laiminlyödyimpänä viinivarantona (vaikka nykyiset kokeilu ovatkin olleet varteenotettavia).Toistaiseksi maan viinintuotannon maine on levännyt Malbecin, toiseksi istutetuimman punaviinirypäleen varassa, joka levisi Mendozaan 1800-luvun keskivaiheilla mahdollisesti Chilestä, jonne tuotiin bordeauxlaisia köynnöksiä ennen viinikirva-epidemiaa. (1700-luvulla Malbec oli Bordeaux´n päälajike). Argentiinassa nykyään viljelty täyteläinen Malbec ei ainoastaan maistu erilaiselta kuin Lounais-Ranskan Cahorsissa hallitseva rypäle, vaan se eroaa siitä myös ulkonäöltään; tertut ovat paljon pienemmät ja tiiviimmät ja rypäleet pienemmät. Eteläamerikkalaisten kasvattajien on täytynyt alkuaikoina valita kasveja, jotka tuntuivat selviytyvän hyvin, ja kanta on sittemmin sopeutunut täydellisesti paikallisiin olosuhteisiin. Jotta Malbec säilyttäisi hapokkuutensa ja voimakasaromisuutensa, niin tulisi sitä kasvattaa hieman korkeammalla kuin vaikkapa Cabernet Sauvignonia.

Argentiinan lajikeskaala on vaihteleva ja värikäs. Muita merkittäviä punaviinirypäleitä (eniten viljellystä vähiten viljeltyyn) ovat Tempranillo, Cabernet Sauvignon, Sangiovese, Merlot, Syrah ja Barbera, jotka kaikki antavat maukkaita ja rikkaita viinejä; ne eivät yleensä muistuta eurooppalaisia perikuviaan, mutta eivät ole silti yhtään sen huonompia. Toistaiseksi vähiten viljellään Pinot Noiria, mutta sillä uskotaan olevan tulevaisuutta uusissa viileämmissä tarhoissa.

Tähän asti lajikkeiden sovittamiseksi paikallisiin olosuhteisiin on ponnisteltu hyvin vähän, mutta Mendozan sydämessä, seudulla jolla on pisimmät perinteet laatuviinien tuotannossa, tuotetaan erittäin hienoa Malbecia. Täällä ilmasto on leuto, ja maaperä Argentiinan oloissa epätavallisen sorainen.

Muita laajalti kasvatettuja valkoviiniä tuottavia rypäleitä ovat Chenin Blanc, Ugni Blanc, yhä enemmän viljelty Chardonnay, Sémillon sekä Tocai Friulano.

Paikat joihin monia näitä vaaleakuorisia lajikkeita istutetaan, ovat sellaisia, että on vaikea käsittää, miten rypäleet voivat saada sekä jaloutta että aromia. Vuosituhannen vaihteessa nämä uudet korkealla sijaitsevat tarhat kuitenkin tuottivat yhä hienostuneempia viinejä Sémillonista ja Chardonnaysta.

Maan suurin viinintuottaja on Trapichen tilan omistava Peñaflor, kun taas tri Nicolas Catenaa, jolla ovat bodegat Catena Alta, Alamos, Gascon ja La Rural, voidaan pitää eräänlaisena Argentiinan Robert Mondavina.

Viime aikoina ei Argentiinassa ole ollut pulaa ulkomaisista sijoittajista. Bodegas Chandonia jo vuosikymmeniä pyörittänyt samppanjatalo Moëtia seurasi itävaltalaisen Swarovskin perhe, joka vuonna 1989 hankki Nortonin; sittemmin ovat tulleet kalifornialainen Kendall-Jackson; Lurtonin veljekset; bordeauxlaiset Jean-Michel Arcaute ja monet muut. Tämän joukon jatkoksi on Andien takaa saapunut chileläisiä sijoittajia.

Australia

Mikään viinintuottajamaista ei kykene energisyydellään kilpailemaan Australian kanssa. Vuosituhannen vaihteessa Australian viininviljelysala oli lähes 370 000 eekkeriä (150 000 hehtaaria), joista huimaavat 20% kasvoi vielä liian nuorta köynnöstä tuottaakseen hedelmää. Vielä niinkin myöhään kuin 1996 viljelyala oli vajaat 200 000 eekkeriä (80 000 hehtaaria), ja näiden kahden vertailuajanjakson välisenä aikana Australian viininvienti kaksinkertaistui.

Australian viiniakatemioista valmistuu joka vuosi uusia teknisesti taitavia viinintekijöitä, jotka lähtevät joka syyskuussa pohjoisen pallonpuoliskon viiniseuduille. Siellä he levittävät ilosanomaa ultratehokkaasta ja superhygieenisestä australialaisesta viininviljelystä – kautena, jolloin viininvalmistamoissa eteläisellä pallonpuoliskolla ei juuri ole työtä – ja ain välillä oppivat jotakin uutta. Australian viininviljelijät kiertelevät maailman viinitarhoja esittelemässä lehvästönkäsittelytekniikoita. Kaksi organisaatiota, Commonwealth Scientific & Industrial Research Organization ja Australian Wine Research Institute, ovat kansainvälisesti arvostettuja. Tämän lisäksi suurehkot australialaiset sekä amerikkalaiset ja eurooppalaiset yhtiöt solmivat jatkuvasti kaikkia osapuolia hyödyttäviä yhteistyösopimuksia.

Eräs australialaisen viinityylin (josta yhä markkinatietoisemmat australialaiset käyttävät nimitystä Brand Australia) merkittävimpiä piirteitä on sen yhdenmukaisuus. Joka ainoa pullo yltää täysin hyväksyttävälle laatutasolle ja tietyt vähimmäisvaatimukset; viini on valmistettu rehevistä joskin välillä yksitoikkoisista rypäleistä, vaikka tilastollisesti onkin todennäköisintä, että se on peräisin sisämaan runsaasti kastelluilta viljelmiltä. Lähes kaksi kolmasosaa kunkin vuoden rypälesadosta tuotetaan jollakin kolmesta isosta kastellusta alueesta, näillä alueilla kanavoitu jokivesi muuttaa pensaikot hedelmätarhoiksi ja viinitarhoiksi. Nämä kolme aluetta ovat tärkeysjärjestyksessä Murray Darling Victorian ja Uuden Etelä-Walesin rajaseuduilla; Riverland ja Swan Hill.

Australian viiniteollisuus ja sen hengästyttävän kunnianhimoiset tavoitteet (hallita maailman viinimarkkinoita vuoteen 2025 mennessä) elävät täysin kasteluveden, ennen kaikkea Murrayjoen, varassa. Huolenaiheina ovatkin joen saastuminen sekä Australian pohjaveden vaarallisen korkea suolapitoisuus, joka johtuu kaksi vuosisataa kestäneestä maanraivauksesta. Tärkein tekijä on pula hyvänlaatuisesta kasteluvedestä, joka rajoittaa suunnitelmia muuttaa tämä maapallon kuivin maa yhdeksi isoksi viinitarhaksi.

Sisämaan suurista kastelualueista, joilla vaivaton massatuotanto antaa tulokseksi yhä raikkaampia, luonteikkaampia ja osaksi erittäin hyviäkin viinejä. Esimerkkinä hyvästä viinistä Griffithin botrytis-semilloneja. Sisämaan suurista kastelualueista on tullut yksi Australian viiniteollisuuden voimakeskus.

Australialaiset uskovat keskittämisen – niinkin paljon, että vaikka viiniköynnöksiä istutettiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin raivokkaasti, viininvalmistamoista väitetään paikoitellen olevan pulaa. Tämä on johdonmukaista jatkoa australialaiselle perinteelle kuljettaa rypäleet tai rypälemehu kaukana viinitarhasta sijaitsevan yhtiön kellariin. Hyvinkin etäisten alueiden sato sekoitetaan valmistamoissa yhdeksi viiniksi, tavallisimmin joksikin niistä monista merkeistä, jotka ovat tärkeitä australialaisten vientisuunnitelmille.

Tosin viinimaantiede on tehnyt tuloaan joillekin Australian viiniteollisuuden sektoreille ja ainakin Australian ahnaiden viininkuluttajien tietoisuuteen – jopa siinä määrin, että on syntynyt uusi ilmaus, alueellisuus. Aika on oikea, sillä Australian viinikartta on muuttunut nopeasti, ja suunnitteilla on oma alkuperänimitysjärjestelmä. Maantieteellisten nimien (Geographic Indications, lyhenne GI) avulla yritetään vetää kiivastakin väittelyä herättäviä rajoja.

Viininviljelyllä on taipumus keskittyä maan etelärannikolle, missä yhdistyvät matalahko sademäärä ja lämpötila, mutta Queensland on hiljakseen kehittänyt omaa pientä viiniteollisuuttaan, ennen kaikkea niin kutsutulle Granite Beltin alueelle Australian Kordillieerien viileille läntisille ylärinteille.

Suuressa osassa Kaakkois-Australiaa on tyypiltään välimerellinen ilmasto, jossa viini viihtyy mainiosti. Melbourne sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Espanjan Córdoba, Hunter Valley lähes samoilla leveyksillä kuin Marokon pääkaupunki Rabat. Voisi siis olettaa kohtaavansa väkeviä viinejä, joissa on reilusti sokeria eikä happoja juuri lainkaan. Tällaisia viinejä Australiassa valmistettiinkin ylpeänä yli vuosisadan, kunnes maan viininvalmistamot tuhtien jälkiruokaviinien jäädessä pois suosiosta varustautuivat jäähdytyslaittein ja siirtyivät pöytäviineihin. Viininviljely on nykyään leviämässä yhä viileämmille alueille, sellaisillekin, joilla se on ennen ollut täysin tuntematonta.

Australian köynnöskanta on huomattavan nuorta, Barossan ja McLaren Valen vanhempien köynnösten muodostamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lajikkeilla on ollut tapana vaihtua muodin oikkujen mukaan. Esimerkiksi vuonna 1970 ei Etelä-Australiassa ollut ainuttakaan Chardonnay –köynnöstä, mutta 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella vaikutti siltä, kuin se olisi ollut ainoa istutettavaksi kelpaava lajike. Täyskäännös tapahtui jälleen 1990-luvun puolivälissä, kun punaviineistä tuli suurta huutoa ja Syrah sekä Cabernet Sauvignon valtasivat niin paljon alaa, että Chardonnay –rypäleistä oli vuonna 2001 pulaa. Ennen tätä ranskalaisten rypäleiden nousua australialaisten vakiintuneita suosikkeja olivat Sémillon, Riesling ja Verdelho.

1990-luvulla Australian istutetuin lajike Syrah koki täydellisen maineenpalautuksen. Rypäle, jota väheksyttiin aiemmin yleisyytensä takia ja saatettiin denaturoida käytettäväksi halvoissa valko- ja kuohuviinisekoituksissa sekä väkevöidyissä sekoiteviineissä, tunnustettiin vihdoinkin Australian valioksi, ainakin mitä punaviineihin tulee. Coonawarralla ja Margaret Riverillä voi kyllä olla oma Cabernet Sauvignon –tyylinsä, mutta muuten maassa on hylätty usko siihen, että Ranskasta tuotu ja ranskalainen viini olisi laadultaan ylivertaista. Huomattavan pitkätkin perinteet omaavat valmistamot ovat nykyään luopumassa sellaisista lainasanoista kuin cháteau. Nykyän Australiassa ollaan ylpeitä omasta kulttuuri-identiteetistä, keittiöstä ja viinikulttuurista, johon kuuluvat niin pahvipakkauksissa myytävät arkiviinit kuin näyttelyt, joissa tyyppinsä parhaat viinit palkitaan mitalein ja kunniamerkein.

Chile

Chile on oma maailmansa – maa, jonka kulttuuri ja kieli voivat olla mukavan kotoisia, mutta missä silti vallitsee eristyneisyys. Juuri tämä eristyneisyys, jonka saavat aikaan jylhät Andit idässä, Tyynimeri lännessä, Atacaman aavikko pohjoisessa ja Antarktiksen niemimaa etelässä, on antanut Chilen viinitarhoille niiden mainostetuimman edun: rauhan viini-kirvoilta (Phylloxera). Köynnökset saavat kasvaa rauhassa omissa juurakoissaan, joten uusi viinitarha voidaan istuttaa yksinkertaisesti työntämällä pistokkaita maahan. Muualla maailmassa istuttamiseen on käytettävä aikaa ja rahaa, sillä köynnökset tulee ensin varttaa vastustuskykyisiin juurakoihin.

Mutta johtuuko sittenkin enemmän Chilen olojen erikoislaatuisuudesta sekä 1800-luvun onnistuneesta köynnöstuonnista, että maa on nykyään erittäin tärkeä huokeiden, hedelmäisten ja luotettavan kypsien viinien tuottaja. Chile on tunnettu eritoten punaviineistään, joita tehdään muutamista maailman suosituimmista rypälelajikkeista.

1990-luvulla vietiin ulkomaille erittäin ponnekkaasti juuri näitä edullisia punaviinejä, joiden suurimmat puutteet johtuivat köynnösten liian suuresta rypäletuotoksesta ja tietysti yksitoikkoisuudesta. 2000-luvun alussa markkinoille kuitenkin ilmaantui vaikuttavasti koostettuja ja uhmakkaasti hinnoiteltuja ”superviinejä”, ja hyökyaallon lailla levinneet istutukset, joilla viljellään aiempaa laadukkaampia muunnoksia ja uusia lajikkeita, ovat nopeasti monipuolistamassa näiden kuivien, terveiden viinitarhojen antamien aromien kirjoa. Näivetys- ja hometaudit eivät ole Chilessäkään tuntemattomia, mutta ne ovat paljon harvinaisempia kuin suuressa osassa Eurooppaa ja vieläpä Andien takana Argentiinassa. Chilen viinien korkeaa flavonoidimäärää selittävä tekijä on tasainen kypsyminen, jota edistää päivästä päivään jatkuva auringonpaiste. Flavonoidien sydänsairauksia ehkäisevään vaikutukseen uskovat varsinkin ne, jotka myyvät chileläisiä viinejä.

Laatuviinien tuotantoa ajatellen Chilen leveysasteet (samaa luokkaa kuin Pohjois-Afrikan) saattavat tuntua melko alhaisilta, mutta Meknésin ja Santiagon tietojen vertaaminen osoittaa, ettei Chilen keskiosa ole liian kuuma rypäleenkasvatusalueeksi. Humboldinvirta viilentää 1400 km pitkää viinitarhavyöhykettä, jonka vaikutksesta rannikkovedet ovat paljon kylmempiä kuin vaikkapa Kaliforniassa, sekä andeilta laskeutuva viileä yöilma. Chilessä on lämpötilan vuorokausivaihtelu epätavallisen suurta, mikä on lähes varmasti yksi hedelmäaromien selkeyteen vaikuttava tekijä.

Vuosikymmenten ajan viinitarhat keskittyivät Andien sekä niitä paljon matalampien rannikkovuorten väliselle hedelmälliselle tasangolle, mutta nykyisin Chilen malttamattomat viiniyrittäjät ovat paljon kokeilunhaluisempia.

Jos Chilen viiniseuduilla on jokin luonnonolojen tuoma haitta, niin se on varmasti kesien sateettomuus. Jo muinoin viljelijät havaitsivat ongelman ja kaivoivat hämmästyttävän kanava- ja kuiluverkoston käyttääkseen kasteluun Andien joka vuosi sulavia lumia. Uudemmissa tarhoissa tämän ihailtavan joskin epätarkan kastelujärjestelmän on korvannut tippakastelu, joka mahdollistaa paitsi lannoituksen (Chilen oloissa yleinsä tarpeellista), myös kunkin köynnösrivin yksilöllisen kohtelun. Kun maaperä on kevyttä mutta hedelmällistä ja kastelu täysin säädeltyä, on rypäleenkasvatus uskomattoman helppoa.

Kastelu on välttämätöntä useimmilla Chilen tarhoista. Pohjoisilla Atacaman ja Coquimbon alueilla päätuotteita ovat pöytärypäleet ja pisco, vangitseva Moscatel-pohjainen viini. Vina Francisco de Aguirre, jolle nimensä antaneen konkistadorin uskotaan tuoneen viiniköynnökset Chileen, on todistanut, että kukkularinteiden tarhoilla voidaan näinkin alhaisilla leveysasteilla tuottaa oikein kelvollista pöytäviiniä niinkin eksoottisesta lajikeesta kuin Syrah.

Etelämpänä sijaitsee Aconcaguan alue, joka on nimetty Andien korkeimman huipun mukaan. Alue koostuu kahdesta äärimmäisen erilaisesta ala-alueesta, erittäin viileästä Casablancan laaksosta ja lämpimästä Aconcaguan laaksosta.

Cabernet Sauvignonistaan kuulun leveän ja avoimen Aconcaguan laakson kuumuutta lievittävät tuulet, jotka puhaltavat aamuisin viileää vuori-ilmaa rannikon suuntaan ja useimpina iltoina kuljettavat joen suulta meri-ilmaa viilentämään lännenpuoleisia Andien reunavuoria. Errazurizin perheen maaomaisuus Panquehuessa tunnettiin 1800-luvun loppupuolella maailman suurimpana yksityisenä viinitilana. Nykyään Aconcaguan laaksossa viljellään vain muutamaa sataa hehtaaria viinirypäleitä, mutta Errazurizin nimissä olevat kukkulanrinteet ovat muuttumassa viinitarhoiksi – eivät vähiten kalifornialaisen Robert Mondavin kanssa perustetun yhteisyrityksen, tarpeisiin.

Hyvin erilaisesta Casablancan laaksosta Santiagon ja satamakaupunki Valparaíson välissä on melkein tullut chileläisen valkoviinin synonyymi. Pitkään laaksoa pidettiin liian kylmänä viininkasvatukseen, mutta vuonna 1982 Concha y Toron palveluksessa ollut Pablo Morandé muutti pöytärypäleistutuksensa viinitarhaksi ja todisti, että Casablanca saattoi tuottaa ennennäkemättömän hienoja chileläisiä valkoviinejä.

Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin viljelijät alkoivat ottaa Casablancan vakavasti, mutta nykyisin kymmenet bodegat ja melkein kaikki isot tuottajat kasvattavat alueella rypäleitä tai ostavat niitä sieltä. Laakso on liian kaukana Andeista, jotta ne viilentäisivät sen yöilmaa tai auttaisivat kasteluveden saannissa (niinpä maan laihoihin pintakerroksiin on porattu syviä reikiä, ja vesivarojen niukkuus rajoittaa viljelyä). Casablancan laakso sijaitsee kuitenkin niin lähellä merta, että kylmien tuulten voi luottaa alentavan iltapäivälämpötilaa jopa 10 celsiuksella, mikä yhdessä laakson leutojen talvien kanssa tekee sen kasvukaudesta jopa kuukauden pidemmän kuin Chilessä yleensä. Viljelykset tuottavatkin aromaattisen kirpeitä valkoviinejä. Laakson olosuhteisiin hyvin soveltuva Sauvignon Blanc antaa yhä hienompia viinejä, mutta Chardonnay on edelleen Casablancan tarhojen hallitseva lajike – ilman että sillä olisi erityisen omaleimaista tyyliä.

Keväthallat ovat jokavuotinen uhka, eikä olekaan tavatonta, että pakkanen vahingoittaa kylmälle alttiita laaksonpohjan tarhoja jopa viikkoakin ennen sadonkorjuuta. Hallalta suojelevien sadettimien käyttö tulee kuitenkin vesipulan takia hyvin kalliiksi. Sukkulamadot ovat myös luonnostaan vähävoimaisten köynnösten kiusana, joten köynnökset on vartettava vastustuskykyisiin juurakoihin. Viljely tulee kalliimmaksi kuin muualla Chilessä, mutta Casablanca, Chilen vastaus Carnerosille, on kiistatta laajentanut tämän kunnianhimoisen viininviejän tuotevalikoimaa.

Chilellä on viisi tärkeää viinialuetta: Central Valley ja sen neljä ala-aluetta eli rannikkovuorten jonoa puhkovat keskustasangon laaksot Maipo, Rapel, Curicó ja Maule. Nämä ovat etiketeissä useimmin esiintyvät maantieteelliset nimet.

Kuuminta ilma on Maipossa, jonka ilmaa Santiagon savusumut ajoittain saastuttavat. Itse viljelyala on Central Valleyn alueiden pienin, mutta bodegoja on paljon. Pääkaupungin läheisyys toi alueelle 1800-luvun herrasmiesviljelijöiden suuret plantaasit ja uudistilat, joista muutamista kehittyi sellaisia merkittäviä yrityksiä kuin Concha y Toro, Santa Rita (joka hallitsee Chilen pulloteollisuutta) ja Santa Carolina.

Chilen ensimmäiset laatuviinit valmistettiin juuri täällä, sopivan matkan päässä Santiagosta. Sitä ei valmistettu tavallisesta País-rypäleestä, jota edelleen kasvatetaan yleisesti Chilessä myytyihin halpaviineihin, vaan suoraan Bordeauxista 1800-luvun puolivälissä eli ennen viinikirvaepidemiaa tuoduista pistokkaista.

Tästä syystä Chile onkin pitkään muokattujen Bordeaux-lajikkeiden aarreaitta; niin Cabernet Sauvignon (jonka kokonaisviljelyala 1990-luvun lopulla vihdoin ohitti Paísin viljelalan), ”Sauvignon Blancin” (suurin osa köynnöksistä on itse asiassa Sauvignon Vertiä tai Sauvignonassea) ja Merlotin (yhä lisääntyvä määrä köynnöksistä on nimetty sitkeämmäksi vanhaksi Bordeaux-lajikkeeksi Carmenéreksi). Ennen kaikkea Maipo on punaviiniseutua, ja kun rypälesato pidetään sopivissa rajoissa, tuloksena voi olla jopa Napa Valleyssa tuotettujen kaltaisia viinejä.

Heti ensimmäinen alue Maiposta etelään on Rapelin nopeasti kehittyvä ja vaihteleva viinialue, johon pohjoisessa kuuluvat Cachapoalin laaksot sekä etelässä muodikas Colchagua. Colchagua on ansainnut itselleen maineen Chilen väkevimmän ja mehukkaimman Merlotin tuottajana. Maaperä vaihtelee Chilessä merkittävästi niinkin kapeilla vyöhykkeillä kuin Colchagua, mutta savimaan – Merlotin klassisen kumppanin – lisäksi alueella on hiekkaisia savimaita, kalkkikivi- ja hiekkakerroksia, sekä jonkin verran tuliperäistä maata. Rapelin kumpuilevat kukkulat, joiden mesoilmastot ovat hyvinkin vaihtelevia, vaikuttavat erittäin lupaavilta sekä viinituottajien että kuluttajien kannalta.

Curicón viinitarhat ovat hyvän matkan päässä valtatieltä, jolla liikkuu ikivanhoja kuorma-autoja ja ennalta arvaamatonta eläimistöä. Alue käsittää myös Lontuén, jonka nimi mainitaan usein etiketeissä. Täällä ilmasto on hieman leudompaa, eikä kastelu ole yhtä välttämätöntä. Katalonialainen Miguel Torres teki vuonna 1979 kuuluisan investoinnin perustamalla tänne viininvalmistamon (samana vuonna paroni Philippe de Rotschild aloitti yhtä hedelmällisen yhteistyön kalifornialaisen Robert Mondavin kanssa), ja tämä luottamuksenositus on herättänyt muissakin uskoa viinimaahan, jonka sijaintia pidettiin pitkään aivan liian eteläisenä. Molinassa sijaitseva San Pedron viininvalmistamo koki 1990-luvulla dramaattisen uudenaikaistamisen ja laajentumisen, jonka rahoitti Chilen johtava panimo ja jossa asiantuntijana oli bordeauxlainen Jacques Lurton. Valmistamoa ympäröivät Etelä-Amerikan suurimmat köynnösistutukset ( 1 200 hehtaaria), ja sitä johdetaan sellaisella teknisellä tarkkuudella, joka on kaukana Latinalaiseen Amerikkaan liitetyistä stereotyypeistä.

Central Valleyn eteläisimmällä alueella Maulessa sataa kolme kertaa enemmän kuin Santiagossa (vaikka kesät ovat yhtä kuivia). Laakson vulkaanisessa maaperässä kasvaa suurempi ala köynnöksiä kuin missään muualla Chilessä. Suuri osa köynnöksistä on peruslajike Paísia, mutta myös Merlotia, Chardonnayta ja Sauvignon Blancia on istutettu paljon. Cauquanesilla voi myös olla merkittävää potentiaalia, jonne säännöllisesti virtaa merisumua samaan tapaan kuin osissa Kaliforniaa.

Maulen eteläpuolelle jäävät Surin kaksi ala-aluetta Itata ja Bío-Bío, joita rannikkovuoret eivät suojaa samalla tavalla ja joiden viileämmät ja märemmät olot suosivat sellaisia rypäleitä kuin Riesling, Gewürztraminer, Sauvignon Blanc, Chardonnay ja Pinot Noir. País ja Moscatel ovat edelleen hallitsevia lajikkeita. Tämän alueen puolestapuhujat korostavat, että jatkuvien tuulten ansiosta seutu on paljon vähemmän altis hallalle kuin Casablanca (jossa viljelymaa on tietysti kalliimpaa).

Torresin ja Latife-Rotschildin paljon julkisuutta saaneiden sijoitusten jälkeen chileläisisiin viineihin on sijoittanut kymmeniä ulkomaalaisia, ja viininvalmistajia on tullut ja mennyt suuri joukko. Kuitenkin se on kaikkein rohkaisevinta, että Chilen omat viininviljelijät ja viinitieteilijät ovat asiantuntevaa, paljon matkustanutta ja innostunutta joukkoa, jota usein tukevat muusta kuin viinilajikkeiden kasvatuksesta kokemusta hankkineet sijoittajat. Ilmassa onkin vahvaa uskoa viinikellareihin, joita viinitarhojen nopeasti lisääntyessä rakennetaan pikavauhtia. 1990-luvun kolmena viimeisenä vuotena köynnöksiä istutettiin 28 000 hehtaaria, mikä lisäsi yli kolmanneksella kokonaisviljelyalaa.

Viinitarhoissa on kiusauksena kastella ja lannoittaa liikaa, vaikka jo luonnostaan tiheän lehvästön sekä liian paljojen rypäleiden painamissa köynnöksissä rypäleet eivät valitettavasti tahdo kypsyä kunnolla. Tästä syystä jotkut kasvattajat ovat alkaneet varttamaan köynnökset vastustuskykyisiin juurakoihin suojatakseen ne esimerkiksi sukkulamadoilta. Vaarana on myös pidetty, erityisesti sadonkorjuunaikana, ettei pohjoiselta pallonpuoliskolta tulleet viinintuottajat toisi mukanaan Phylloxera-kirvoja.

Viinikellareissa vientivetoisen talouden kehittyminen näkyy voimakkaana panostuksena kalustoon. Tämä on merkinnyt vanhojen karkeiden raulia (vihreää pyökkiä) olevien sammioiden korvaamista ruostumattomalla teräksellä tai uudella ranskalaisella tammella. Sadot ovat silti yhä varsin suuria. Rypäleet ovat usein niin tukevia, että sietävät huomattavaa tammen vaikutusta – joko kalliiden uusien tynnyreiden tai paljon halvempien lastujen tai sisälautojen antamaa. Kalifornia on Chilen esikuvana, ei Bourgogne. Tekniikka hallitsee, koska paikallinen luonto ei juurikaan kaipaa kesyttämistä.

Espanja

Koko viinimaailma on jatkuvan uudelleenarvioinnin ja uusien löytöjen tilassa, mutta kaikista viinintuottajamaista Espanja lienee muuttunut perusteellisimmin. Espanjassa on enemmän virallisesti määriteltyjä viinialueita kuin aiemmin, ja nyt niitä yhdistää – EU:n jäsenyyden myötä – moottoriteiden (autopista) verkosto. Monet viinintuottajat tunsivat vielä vähän aikaa sitten toimivansa vanhanaikaisessa, maalaismaisessa tyhjiössä, mutta moottoriteiden myötä he ovat nyt osa sykkivää nykypäivän yhteisöä. Espanjassa toimii joukko konsultteja, jotka tunnetaan autoilevina viinintekijöinä, ja he levittävät uutta tietämystä mitä yllättävimpiin paikkoihin.

Espanjassa investoitiin 1900-luvun viime vuosina sekä upouusiin että uudistettuihin viinitarhoihin ja tuliteriin viininvalmistamoihin (bodega). Ja suuri osa jännittävämmästä kehitystyöstä tapahtuu virallisten viinialueiden (denominatión) ulkopuolella – virallisiin alueisiin kuului vuonna 2001 55 DO –aluetta sekä yksi DOCa – alue eli Rioja, mutta niitä syntyy epäilemättä lisää.

Suurin osa Espanjaa on lähes ihanteellista viininviljelymaata. Vuoret saattavat olla tylyjä ja eräät pohjoiset seudut liian suojattomia, mutta muu osa maata sopii täydellisesti viiniköynnöksille: sen varmistavat sijainti 40. leveyspiirillä ja riittävä korkeus merenpinnasta. Valtaosa Espanjaa on tasankoa, alkaen vaikka suurimmasta osasta Vanhaa Kastiliaa (Castilla y Léon ja Castilla-La Mancha). Runsaat 90 prosenttia Espanjan viiniviljelmistä sijaitsee korkeammalla kuin yksikään Ranskan suuri viinialue.

Tästä syystä talvet ovat suuressa osassa Espanjaa kylmiä ja kesät hyvin kuumia. Kesäisin aurinko paistaa niin säälimättömästi, että köynnökset nääntyvät ja rypäleiden kypsyminen pysähtyy pitkäksi aikaa, joten alkusyksystä köynnöksille tulee kiire saada sokerit ja aromit tiivistymään, ennen kuin lämpötila laskee. Suuri ongelma sekä etelässä, idässä että osassa pohjoista on kesällä kuivuus. Kuiva maa ei pysty ruokkimaan köynnöksiä kovinkaan paljon, ja siksi ne onkin istutettu poikkeuksellisen harvaan ja koulittu pensasmaiseksi lähelle maan pintaa. Kastelun virallinen hyväksyminen vuonna 1996 merkitsi Espanjan viininviljelijöille suurta helpotusta, joskin vain vaurailla tiloilla on varaa porakaivoihin ja kastelujärjestelmiin. (Niin suuressa suosiossa kastelu kuitenkin on, että näitä järjestelmiä on rakennettu myös Atlantin rannikolla sijaitsevan Galician kosteillekin alueille.) Köynnökset ovat palstoilla niin harvassa, että niitä on samalla alalla vain alle kuudesosa Bordeauxin tai Bourgognen tilojen köynnöksistä. Tämä selittää, miksi Espanjan viinituotanto on huomattavasti pienempi kuin sekä Ranskan että Italian, vaikka sen viljelypinta-ala on maailman suurin. Keskisadot tosin ovat kasvamassa, kun köynnöksiä on alettu kastella ja ne sidotaan yhä useammin lankoihin.

Laatuluokitus- eli DO –järjestelmä on paljon alkeellisempi kuin Ranskan AC –hierarkia: useimmat DO –alueet ovat niin laajoja, että niihin mahtuu hyvin erilaisia maaperätyyppejä ja kasvuoloja. Espanjalaisten suhtautumisessa DO –määräyksiin on annos latinalaista anarkismia (ks. Italia), ja rypälelajikkeissa vallitsee melkoinen ero paperilla sallittujen ja tarhoissa kasvavien välillä. Useimmissa tapauksissa tämä on vain hyväksi, koska monet viljelijät pyrkivät parantamaan laatua. Espanjalle ominaista on myös se, että rypäleiden ja viininkin ostaminen on yhä paljon yleisempää kuin viinin pullotus tiloilla.

Viini on perinteisesti kypsytetty bodegoissa, usein pitempään kuin muualla, eräissä tapauksissa pitempään kuin on suositeltavaakaan. Maassa on onneksi tapana toimittaa viini markkinoille vasta silloin, kun se on valmista juotavaksi, eikä vain valmista myytäväksi.

Bodegoissakin on tapahtumassa muutoksia. Tynnyrit tehtiin vuosisatojen ajan amerikkalaisesta tammesta. 1980-luvulta lähtien ranskalaiset tynnyrin tekijät ovat kuitenkin saaneet Espanjan uuden aallon viininvalmistajista innokkaimmat asiakkaansa. Ranskalaisuus on vallannut alaa puulajin valinnan lisäksi myös tynnyrikypsytyksen kestossa. Reserva- ja Gran Reserva –viineille oli pidetty ehdottomana kunniana pitkää tammitynnyrikypsytystä, mutta nykyään yhä useampi tuottaja arvostaa enemmän viinin voimaa kuin sen ikää ja on siis hylkäämässä Gran Resrvansa tai ainakin alentamassa sen arvoa.

Espanjan monista ja hyvin erilaisista viinialueista tuotannoltaan pienin on maan vehreässä luoteiskolkassa sijaitseva Galicia. Sen perinteet ovat kelttiläiset ja kristilliset; maurivaikutus on vähäinen. Keskeiset fyysiset tekijät ovat Atlantti, vuoret, tuuli ja melko runsaat sateet. Viinit ovat kevyitä, kuivia ja raikkaita, mutta liian monia hallitsevat yhä Palomino ja punamaltoinen Alicante Bouschet, joita istutettiin viinikirvan aiheuttamien tuhojen jälkeen. Alueelta viedään viinejä muualle melko vähän, sekin vähä valkoviinejä, mutta paikallisille näyttävät Galician ärhäkät punaviinit maistuvan. Melkein kaikkialla Espanjassa viini tarvitsee ylimääräisiä happoja saadakseen terävyyttä, mutta ei täällä. Varsin huomioarvoisia ovat läheisen Ribeiron muutaman tunnollisen tuottajan valkoviinit, jotka on valmistettu luonnostaan kirpeästä Albarinosta, Treixadurasta ja Loueirasta. Melkein unohdetusta Ribeirosta vietiin viiniä Englantiin jo kauan ennen kuin etelämpää Douron laaksosta. Kauempana sisämaassa sijaitseva Ribeira Sacra tuotta yhä Galician kenties kiinnostavimmat punaviinit alkukantaisessa ympäristössä jyrkillä pengermillään. Sikäläistä hedelmäisen tuoksuvaa Mencía –rypälettä viljellään myös pienellä mutta elpyneellä Monterrein seudulla (sää on siellä kyllin lämmin myös Tempranillolle) ja Valdeorrasissa, jonka suuri ylpeydenaihe on luja, valkoinen Godello –rypäle.

Mencíasta tulevat Bierzon parhaat punaviinit. Eräät Espanjan lahjakkaimmista valmistajista ovat alkaneet kiinnostua Castilla-Léoniin teknisesti kuuluvasta alueesta, mikä tietää sille hyvää. Castilla-Léonissa tilat sijaitsevat yleensä korkealla suojaisessa Dueron laaksossa. Ribera del Duero, Tempranillon maa on punaviinillään Riojan pahin kilpailija, mutta sen länsipuolella sijaitseva Toro kasvaa vielä nopeammin. Vuonna 1998 Torossa oli kahdeksan bodegaa, mutta vain kaksi vuotta myöhemmin jo 25. Toron omasta Tempranillo –muunnoksesta Tinta del Torosta saadaan niin rotevia, tummanpuhuvia ja reheviä viinejä, että lajiketta istutetaan varmasti muuallekin.

Castilla-Léonin kuuluisimmat valkoviinit tulevat Toron ja Ribera del Dueron välisestä Ruedasta. Vanhat viinikeskukset ja sherryntyyppisten valkoviinien perinteiset tuottajat Rueda ja Nava del Rey osuivat 1970-luvun alussa riojalaisen bodegan Marqués de Riscalin haukankatseen kohteiksi sen etsiessä uusia maita muodikkaan hedelmäisiä ja raikkaita valkoviinejä varten. Kiinnostusta ei herättänyt tasainen ja karu maisema eikä seudulle viinikirvan tuhojen jälkeen istutettu Palomino –rypäle, vaan paikallinen valkoinen lajike Verdejo. Uuden ja modernin viinibodegan rakentamiseen Riscalia innostivat myös vanhat syvät kellarit, joista oli aikoinaan toimitettu viiniä Valladolidin hoviin.

Huolella valmistetussa verdejossa on sopivasti hedelmäistä hapokkuutta ja houkuttelevan vihreä runko, ja se kypsyy hyvin tynnyrissä. Myös Sauvignon Blanc viihtyy seudulla. Alueen Vinos de la Tierra –luokitellut punaviinit myydään tällä hetkellä nimellä Medina del Campo.

Pohjoisempana sijaitseva Cigales tuottaa vain kevyitä bordeaux –tyyppisiä punaviinejä Valladolidin asukkaille, mutta Bodega Frutos Villar on osoittanut , että muitakin mahdollisuuksia on.

Bilbaon ja Santanderin kaupunkien ympäristössä valmistetaan pistävän raikkaita baskilaisia valkoviinejä: Chacolí de Vizcya/Bizkaiako Txakolina ja Chakolí de Guetaria/Getariako Txakolina. (Espanjassa on neljä virallista kieltä; gallego, baski, katalaani ja espanja eli kastilia). Baskiviinit tarjoillaan täällä kuten Ranskassakin hienoista mutta jalattomista juomalaseista.

Ebrokojoki virtaa pohjoisrannikon Cordillera Cantábricasta kaakkoon ja laskee Välimereen Kataloniassa. Ebron yläjuoksulla sijaitsevat Rioja ja Navarra. Siellä kohtaavat Tempranillo ja Garnacha, ja siellä sijaitsee myös Campo de Borja, joka on alkanut valmistaa erittäin mehukkaita, nuoria ja huokeita Garnacha –viinejä. Siellä toimivat myös Calatayudin ja Carinénan osuuskunnat.

Somontano on yksi Espanjan yhtenäisemmistä DO –alueista, Katalonia taas yksi viineiltään monipuolisimmista.

Idässä etelämpänä Valencian ja Alicanten kohdalla sisämaassa sijaitsevilla viinitarhoilla ei ole juurikaan perinteitä eivätkä niiden viinit ole tyyliltään omaleimaisia – mutta voimaa niissä on. Valencia, Utiel-Reguena, Almansa, Yecla, Jumilla, Alicante ja Bullas muodostavat Levanten alueen, joka on jo pitkään tuottanut voimakasta massaviiniä supistuvien vientimarkkinoiden sekoiteviineihin. Alueen pelastus oli eriytyminen ja viinien keventäminen – niin paljon kuin se on mahdollista kuumassa ilmastossa ja kun lajikkeina ovat raskaat Monastrell (Mourvédre) ja Bobal (Sardinian Bovale). Eräät kiinnostavat viinit ovat tarkoituksella väkeviä ja makeita, ja Agapito Rico on osoittanut, että seudulla voidaan saada aikaan aivan varteenotettavaa Syrah –viiniä. Onnistuneimmat vientiviinit ovat kuitenkin sekoituksia, joissa on huolella valmistettua monastrellia ja merlotia, tempranilloa tai syrahia hapokkuutta antamassa. Ilmastoidut kellarit tekevät vasta tuloaan, joten useimmat viinit on markkinoitava nuorina.

Espanjan keskeisin alue on mesata, Madridista etelään levittäytyvä ylätasanko, joka on täynnä viiniviljelmiä. Sen tärkein laaja DO –alue on La Mancha. Sen DO –luokitettujen tilojen – niitä on kaikista tiloista alle puolet – yhteinen pinta-ala on kaksi kertaa niin suuri kuin Australian kaikkien tilojen yhteensä. Valdepenasin kaupunki on antanut perinteisesti nimen suurelle osalle alueen viineistä. Alueen vahvan mutta kalpen punaviinin rypäle on enimmäkseen Airén (Espanjan yleisin valkoinen lajike, josta tehdään myös Jerezin brandy), ja siihen sekoitetaan jotakin punaista lajiketta, varsinkin Garnachaa ja viime aikoina yhä enemmän myös Cencibeliä (Tempranillon paikallinen nimi). Valmistus tekniikka on harpannut antiikin amforaa muistuttavista savisista tinaja –ruukuista suoraan ruostumattomaan teräkseen ja tammeen.

Edellisen alueen ja Madridin välissä ovat Méntridan, Vinos de Madridin ja Mondéjarin DO –alueet, mutta uudistusmielisimmät ovat Toledon seudulla sijaitsevat Marques de Grinon tarhat. Niillä viljellään lukuisia tuontilajikkeita (mm. muodikasta Syrahia tai Petit Verdotia) ja käytetään uusia kasvatus- ja kastelumenetelmiä.

Lähellä Portugalin rajaa Extremadurassa on laaja ja verraten uusi DO –alue Ribera del Guadiana. Siellä kuten La Manchassakin suuri osa tuotannosta käytetään Jerezin brandyyn, mutta alueella on myös hyvät mahdollisuudet tuottaa karkeita, kypsiä pöytäviinejä, kuten Portugalin puolella sijaitsevan Alentejo on osoittanut.

Andalucíassa päätuotteet ovat väkevöidyt viinit ja brandy. Vaikka Kanariansaaret sijaitsevat hyvin kaukana Brysselistä ja Espanjan mantereellekin on matkaa 1150 kilometriä, ne ovat lähteneet innolla mukaan valvotun alkuperäisluokituksen kisaan. La Palmalla, El Hierrolla, Lanzarotella ja Gran Canarialla on kaikilla yksi DO –alue, kun taas Teneriffalla on peräti viisi.

Välimeressä sijaitsevat Baleaaritkaan eivät ole vailla luokituksia. Viineistään ylpeän Mallorcan oma lajike Manto Negro on kokenut uuden tulemisen Benissalemin ja lá Llevantin denominacíon -alueilla.

Etiketin kieli

Laatumääritykset
Denominación de Origen e Calificada
    (DOCa) Espanja korkein laatuviiniluokka, myönnetty vain Riojalle Denominación de Origen     (DO) Alkuperänimitys, vastaa Ranskan AC –luokitusta Vin de la Tierra     Luokiteltu maaviini, vastaa Ranskan Vin de Pays –luokitusta Vino Comarcal     (VC) Tietyllä alueella valmistettu viini, eräänlainen alueellinen Vin de Pays Vino de Mesa     Pöytäviini, espanjalainen perusviini

Muita tavallisia ilmaisuja
Ano vuosi
Blanco valkoinen
Bodega viininvalmistamo, viinikellari Cava perinteisellä menetelmällä valmistettu kuohuviini Cosecha sato, vuosikerta Crianza viini jota on kypsytetty vähintään kaksi vuotta, tammitynnyrissä vähintään kuusi kuukautta (Riojan ja Ribera del Dueron alueella kaksitoista) Dulce makea Embotellado (de origen) pullotettu (viinitilalla) Espumoso kuohuva Gran Reserva valikoitu viini, kypsytetty vähintään viisi vuotta, kaksi tammitynnyrissä ja kolme pullossa Joven nuori; myydään sadonkorjuuta seuraavan vuonna; on ollut vähän tai ei lainkaan tammiastiassa Reserva kypsytetty vähintään kolme vuotta, niistä ainakin yksi tammitynnyrissä ja yksi pullossa Rosado roseeviini Seco kuiva Tinto punainen Vendimia vuosikerta Vino viini Vina, vinedo viinitarha

Etelä-Afrikka

Etelä-Afrikan viiniseutu on jylhyydessään varmasti maailman kauneinta. Pöytävuoren graniitti- ja hiekkakivimuodostelmien syvänsiniset varjot kohoavat laidunten takana, joita täplittävät 200 vuotta vanhojen buuritalojen hohtavat julkisivut. Alue saattaa vaikuttaa paratiisilta, mutta sen on vielä raivattava tieltään monia esteitä.

Monet viinitarhoista kukoistavat välimerellisessä ilmastossa; viileämmillä kuin leveysasteilla voisi luulla, mikä johtuu kylmästä, länsirannikkoa huuhtovasta antarktisesta Benguela-virrasta. Yleensä sateet keskittyvät talvikuukausiin, mutta sademäärässä on vaihtelevan pinnanmuodostuksen aiheuttamia suuria eroja. Talvella ilmastoa leudontavat vallitsevat länsituulet; mitä etelämpänä ja lännempänä eli lähempänä rannikkoa, sitä runsassateisempaa ja viileämpää. Sademäärä voi olla suuri molemmin puolin sellaisia vuorijonoja kuin Drakenstein, Hottentots Holland ja Langeberg, mutta jäädä niin vähään kuin 200 mm:iin vain muutaman kilometrin etäisyydellä.

Vuoret myös määräävät osaltaan kuuluisan ”Cape Doctorin”, kovan kaakkoistuulen kulkusuuntaa. Se voi auttaa torjumaan homehtumista ja kasvitauteja, mutta myös riepotella nuoria köynnöksiä.

Viininviljelyala on Etelä-Afrikassa hieman suurempi kuin Australiassa, joka vuosituhannen lopussa saavutti sitä. Etelä-Afrikan rypäletuotannosta vain osa myydään viininä: heikompi tasoinen sato kaupitellaan joko tislattavaksi tai rypälemehutiivisteenä (Etelä-Afrikka on maailman suurin rypälemehutiivisteen tuottaja). Viininvalmistukseen myytävien rypäleiden osuus on kasvussa, mutta vuonna 1999 se oli edelleen vain vajaat kaksi kolmannesta kokonaistuotannosta. Ilmiö on seurausta siitä tukahduttavasta järjestelmästä, joka hallitsi valtaosan 1900-lukua Etelä-Afrikan viiniteollisuutta. 1800-luku oli sen sijaan viininviennin ja Kapmaan kukoistuksen aikaa, mutta viinikirvat, buurisota ja brittimarkkinoiden romahdus toivat viljelijöille ankeat ajat. Vuonna 1918 ongelmia lievittämään perustettiin KWV, jättimäinen valtion osuuskunta, jonka tarkoituksena oli taata markkinat ja vakaat hinnat kaikille Kapmaan tarhoissa kasvatetuille rypäleille, oli niiden laatu sitten mikä tahansa.

Tästä on tuloksena se, että – toisin kuin missään muussa Uudessa (viini)maailmassa – Etelä-Afrikan viininvalmistus on valtaosin osuuskuntapohjaista. Noin 4500 viljelijää kasvattaa köynnöksiä noin 100 000 hehtaarilla, ja heistä useimmat toimittavat rypäleensä johonkin 70 osuustoiminnallisesta valmistamosta.

Vuoteen 1992 asti KWV piti yllä eräänlaista kiintiöjärjestelmää, joka jarrutti pyrkimyksiä istuttaa uusia köynnöksiä uusiin paikkoihin. Seurauksena oli lainkiertäminen. Tuotannon laajentaminen uusille alueille oli kuitenkin lähes mahdotonta – niillekin, joilla oli tarjolla viileämpi ilmasto ja edellytykset laatuviinien tekoon.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostui hyvien köynnösten toivoton vähäisyys. Suorastaan järjetön karanteenijärjestelmä teki niiden maahantuonnin viime aikoihin asti lähes mahdottomaksi. Vallitsevana lajikkeena oli pitkään hyvin sopeutunut Chenin Blanc, jonka ohella viljeltiin Palomino-nimistä sherryrypälettä, punaista Cinsaultia (eteläafrikkalainen kirjoitusasu on Cinsaut) sekä Sultanaa. Edustettuina olivat myös Sémillon, Riesling, Cabernet Sauvignon, Pinot Noir ja Syrah (josta Etelä-Afrikassa käytetään nimitystä Shiraz), mutta Chardonnay-, Merlot- ja Sauvignon Blanc –köynnöksiä oli käytännössä mahdotonta saada, ja viljellyt köynnökset olivat joko kehnoja muunnoksia tai virusten runtelemia.

Nyt asiat ovat kuitenkin muuttumassa. Kokonaan uusia viinialueita on syntymässä ja viinitarhat ovat nopeasti siirtymässä valkoisista rypäleistä muodikkaisiin punaisiin – joskin köynnöspula ja virukset yhä aiheuttavat jonkin verran ongelmia. Istutetuin lajike on yhä Chenin, josta Etelä-Afrikassa käytetään nimitystä Steen, mutta sen osuus kokonaisviljelyalasta on pudonnut 1980-luvun puolivälin 32%:sta vuosituhannen vaihteen hieman yli 20%:iin. Cabernet Sauvignonin istutusala kasvoi samalla aikavälillä 2300:sta 6700 hehtaariin, ja myös riittävän terveiden, rypäleet täysin kypsiksi saattavien köynnösten osuus kasvoi. Myös Merlotia ja Shirazia istutettiin innokkaasti.

Toiseksi istutetuin punainen lajike ja Etelä-Afrikan oma rypäle on Pinotage, joka syntyi Cinsaultin (silloiselta kutsumanimeltään Hermitagen) ja Pinot Noirin 1920-luvulla tehdystä risteytyksestä. Samoin kuin Zinfandel Kaliforniassa, Shiraz Australiassa ja Malbec Argentiinassa, sekin oli aikoinaan ylenkatsottu, mutta nykyään sitä vaalitaan aarteena. Viininvalmistajien opittua 1990-luvun alkupuolella säilyttämään sen hedelmäisen aromin siitä tuli erittäin suosittu – sekä vastauksena Beaujolaisille että varteenotettavamman tammisena, joskin silti lihaisena.

Vuonna 1973 kansainvälistä hyväksyntää janoava Etelä-Afrikan hallinto otti käyttöön huolellisesti suunnitellun alkuperäismerkintäjärjestelmän (Wine of Origin), joka kestää vertailun EU-säännösten kanssa. Laki määräsi alenevassa suuruusjärjestyksessä käytettävät termit alue, seutu ja piiri, jotka eivät aina osu yksiin etiketeissä useimmin näkyvien maantieteellisten nimien kanssa. Ripeävauhtinen tutkimustoiminta antanee tulokseksi vielä monia uusia viinialueita.

Etelä-Afrikan historiallisesti tärkein viininimi on Constantia, tarunhohtoinen jälkiruokaviini, joka 1700-luvun jälkipuolella tunnustettiin yhdeksi maailman suurimmista viineistä. Kapmaan toinen hollantilainen kuvernööri Simon van der Stel oli istuttanut alkuperäisen tarhan, joka antoi nimensä myös Stellenboschille, laatuviinituotannon nykyiselle keskukselle.

Pöytävuoren itärinteillä olevalla Constantialla on etunaan erityisen leuto, runsassateinen ilmasto, jota läheiseltä False Baylta puhaltavat tuulet viilentävät, mutta haittana on sijainti aivan Cape Townin vieressä, oikeastaan sen esikaupunkina. Valmistamot joilla on varaa toimia alueella, ovat pääasiassa huippuluokkaa ja tekevät erittäin hienostunutta sauvignon blancia. Uusia tarhoja myös istutetaan yhä etelämmäksi Kapin niemimaata.

Atlantilta virtaava meri-ilma tarjoaa myös Durbanvillen, Swartlandin, Piketbergin ja pohjoisessa Olifants Riverinkin tuottajille mahdollisuuden valmistaa raikasaromisia pöytäviinejä. Länsirannikko on pidetty soveltumattomana viininviljelyyn aina viime aikoihin asti, mutta nyt kun etsijöillä on vapaat kädet, on esimerkiksi Groenekloofin korkeuksista Darlingin läheltä löytynyt uusi lupaava Sauvignon Blanc –alue ja Swartlandin kastelemattomilta viljelysmailta luonteikkaan Pinotagen tuottamiseen sopivia kolkkia.

Pohjoisessa Vredendalin osuuskunta on osoittanut, ettei leveysasteiden alenemisen tarvitse merkitä viinin laadun alenemista. Suuri osa niistä kirpeistä Chenin- ja Colombard-rypäleistä, jotka saivat Etelä-Afrikan vaikuttamaan maailman parhaalta edullisten valkoviinien lähteeltä, tulee Olifants River Valleyn alueelta. Vielä pohjoisemmassa sijaitseva Orange Riverin alue on kesällä vielä kuumempi ja hyvin riippuvainen kastelusta.

Paljon idempänä sisämaassa Little Karoon laajalla karulla alueella lämpötilat ovat niin korkeat, että väkevöidyt viinit, joiden tuotannon mahdollistaa vain kastelu, ovat paikallinen erikoisuus. Portviinin tuottajat Portugalista seuraavat tämän alueen tilannetta tarkkaan.

Worcester pääsee nauttimaan hieman enemmän Atlantin vaikutuksesta, joka on silti niin lämmintä ja kuivaa seutua, että kastelu on välttämättömyys. Täällä valmistetaan viiniä enemmän kuin millään muulla Kapmaan alueella. Suuri osa päätyy brandyksi, mutta Worcesterissä tehdään myös muutamia laadukkaita kaupallisia puna- ja valkoviinejä.

Yksi kiinnostavimmista mahdollisuuksista tulee kuitenkin avautumaan aivan Etelä-Afrikan eteläisimpään osaan Overbergiin. 1970-luvulla aluetta ei edes luokiteltu viralliseksi viinialueeksi, mutta nykyään se voi ylpeillä viineillään, joiden hienostunut tyyli on epätavallista Etelä-Afrikalle. Tim Hamilton Russellin lähellä Hermanusta sijaitseva tila oli Walker Bayn edelläkävijä, joka osoitti, että Etelä-Afrikka vielä jonain päivänä tuottaisi varteenotettavaa pinot noiria.

Suurimmat kehitysmahdollisuudet tulevat silti olemaan yhteiskunnallisia. KWV on riisuttu vallasta. Mustien asemaa parantavat yhteisyritysprojektit ja hankkeet etenevät, joskin hitaasti. Kärsimättömyys on kuitenkin ymmärrettävää.

Italia

Viinimaana Italia ei joudu enää soittamaan toista viulua Ranskan rinnalla, vaan se on kehittänyt viineilleen oman, hyvin muista erottuvan, tosin joskus suorastaan ärsyttävän persoonallisuuden. Italian huippuviineillä on aivan oma eloisuutensa ja tyylinsä. Ja parhaimmillaan siellä – kuten muissakin Euroopan suurissa tuottajamaissa – viljellään aivan liian paljon mitäänsanomattomia, ylisatoisia viiniköynnöksiä. Nämä ovat kuitenkin jäämässä vähemmistöksi, ja parhaimpien ja kehnoimpien väliin sijoittuvien viinien laatu on kohentunut vakuuttavasti viime vuosina.

Siirtokuntiaan Italiaan perustaneet kreikkalaiset antoivat maalle nimeksi Oenotria, Viinimaa (tai oikeastaan viiniköynnösten maa). Italiassa tuskin onkaan sellaista kolkkaa, jossa ei viiniä viljeltäisi. Vain Ranska – sekin vain jonain vuosina – tuottaa enemmän viiniä kuin Italia.

Maantieteellisesti ajatellen Italialla on erinomaiset mahdollisuudet tuottaa monenlaisia hyviä viinejä, jos edellytyksinä ovat kukkulanrinteet, auringonpaiste ja lauhkea ilmasto. Maan ainutlaatuinen luonto, pitkä vuorijono Alpeilta etelään, merkitsee sitä, että Italiasta löytyvät miltei kaikki maaston korkeuden, leveysasteen ja aurinkoisen sijainnin yhdistelmät. Monessa kohdassa maa on vulkaanista; on kalkkikiveä ja laavatuhkaa; on niin ikään runsaasti soransekaista savimaata – Italia on todellakin Oenotria.

Kun Italia kerran sopii niin hyvin viininviljelyyn ja kun se tuottaa niin hyviä ja omaleimaisia viinejä, voi helposti unohtua, kuinka uusi ilmiö loistokas viini siellä on. Vielä runsas sukupolvi sitten vain pieni osa Italian viineistä oli sen tuottajien pullottamaa. Valtaosa kuljetettiin kaupunkeihin kotimaan kulutukseen ja nautittiin yhtä vähäisin seremonioin kuin kulaus vettä janon sammuttamiseen. Vientiin tarkoitetut viinit olivat suurten tukkukauppiaiden tekemiä sekoituksia.

Siksi ei ole yllätys, että viinien etiketit näyttävät äärimäisen kehittymättömiltä ja niiden pahin riesa on lähes käsittämätön nimien sekamelska. Koska viini on läsnä kaikkialla ja kuuluu olennaisesti jokapäiväiseen elämään ja koska sillä on niin paljon ylpeitä ja itsenäisiä valmistajia, etiketteihin on painettu kaikkia mahdollisia nimiä osoittamaan viinin omaperäisyyttä. Niinpä pullon kyljessä saattaa olla virallisen (DOC) nimen ohella sekä tuottajan että myös hänen tilansa tai se osan nimi tai mitä muuta tahansa, mikä on sattunut kiehtomaan valmistajan mielikuvitusta. Takaetiketeistä olisi apua, mutta niitä kartellaan, ja viinien kotiseutukin pääsee etikettiin kovin harvoin.

Usein etiketin ainoa maantieteellinen viite on jokin epämääräinen kaupungin nimi. Italiasta puuttuu edelleenkin etikettijärjestelmä – se ei ole välttämättä sama asia kuin uusi viinilaki – jonka mukaan viinistä kävisi selvästi ilmi, kuka on viinin tehnyt ja missä ja miten se suhtautuu muihin.

1960-luvulta alkaen Italian viranomaiset ovat tehneet valtavasti työtä sijoitellessaan maan monenkirjavia viinejä ryhmiin, joita on niitäkin satoja. Italian DOC-järjestelmä (Denominazione di Origine Controllata) luotiin vastineeksi Ranskan Appellation Contrólée –systeemille. Sillä määritellään alueiden rajat (usein liian ylimalkaisesti), sadon enimmäismäärät (niin ikään väljästi) sekä sallitut rypälelajikkeet ja tuotantomenetelmät.

Samoin luotiin DOC -luokkaa ylempi kategoria DOCG (johon hyväksyttyjä viinejä ei valvota, mutta niiden alkuperä taataan, sinänsä hupaisa ero). Tähän luokkaan saattoivat 1980-luvulla päästä sellaiset tasokkaat viinialueet kuin Barolo, Barbaresco, Vino Nobile di Montepulciano, Brunello di Montalcino sekä kannustuksena kehitystyöhön tiukan seulan alla ollut Chianti.

DOC –järjestelmässä on kuitenkin yksi vakava puute. Se nimittäin hyväksyi normiksi kunkin alueen viininvalmistajien valtaosan senhetkiset toimintatavat, erityisesti ylisuuret sadot, piittaamatta siitä, johtivatko ne parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Itse asiassa se oikeastaan rankaisi edistyksellisiä viinivalmistajia, jotka tiesivät, että tietyt muutokset esimerkiksi rypälelajikkeiden valinnassa tai viinin kypsytyksessä voisivat kohentaa paljonkin heidän tuotteitaan.

Tuloksena oli, että alin virallinen laatuluokka vino de tavola (VDT –viinit, luokittelemattomat ja määrittelemättömät pöytäviinit) laajeni 1970- ja 1980-luvulla ja että sen viinit olivat monesti sekä laadukkaampia että kalliimpia kuin DOC –viinit. Osa edusti Italian viiniosaamisen terävintä kärkeä. VDT –viineistä tuli ideoiden kokeilukenttä, oli sitten kyse uusista ulkomaisista lajikkeista tai maailmalla omaksutuista valmistustekniikoista.

1980-luvun loppua kohti VDT –viinien määrä yhä moninkertaistui ja tilanne kävi käsittämättömäksi. (EU:n säännöksin aiottiin kieltää pöytäviinien etiketeistä sellainenkin hyödyllinen tieto kuin viinien vuosikerta ja rypälelajike).

Vuonna 1992 säädettiin uusi laki, joka uudisti koko järjestelmän. Se rajoitti esimerkiksi suurimpia sallittuja satomääriä, siirsi viinejä asteittain DOCG –huippuluokasta DOC –luokkaan ja siitä taas uuteen IGT –kategoriaan, joka oli perustettu kunnianhimoisille DOC –luokkaan kuulumattomille VDT –viineille. IGT –luokassa on periaatteena (Ranskan Vin de Pays –luokan tavoin), että sekä alueen että lajikkeen nimeä saa käyttää, nimenomaan tässä järjestyksessä.

Teoriassa IGT –viinillä ei ole DOC –viinin asemaa, mutta markkinoilla tilanne on usein toinen. Tämä koskee varsinkin niitä viinejä, jotka on valmistettu muista kuin Italian omista perinteisistä rypälelajikkeista, ja näitä muita viljellään nyttemmin kaikkialla Italiassa. Maahanmuuton kärjessä ovat olleet Cabernet Sauvignon (jota oli alettu kokeilla maassa jo 1800-luvun alussa) ja Chardonnay, mutta mm. Merlot ja Syrah ovat nykyisin lähes yhtä yleisiä. IGT –nimet esiintyvät yhä useammin etiketeissä, mikä johtuu ennen kaikkea siitä, että monet nimet (esimerkkeinä Umbria tai Sisilia) ovat markkinoilla tutumpia kuin erilliset DOC –nimekkeet.

Entä itse viini? Ovatko kaikki Italian parhaat viinit punaisia? Useimmiten, mutta eivät missään nimessä aina. Italia oppi valmistamaan ”nykyaikaista” (raikasta ja kirpeätä) valkoviiniä 1960-luvulla. 1980-luvulla siihen alettiin saada takaisin sitä luonnetta, joka kehitysprosessissa menetettiin, ja 1990-luvun lopulle tultaessa siinä lopulta onnistuttiinkin. Soavesta, verdicchiosta, pinot grigiosta löytyy kaikista jo herkullisen hedelmäisiä versioita, jos kohta on vanhakantaisiakin, sellaisia jotka sopisivat vaikka maalinpoistoon.

Italian punaviinit ovat vain parantuneet. Niitä on silkinpehmeistä ja hennoista purppuranpunaisiin ja voimakkaisiin, niiden tyyli ja aromi ulottuvat vankoista paikallisviineistä kansainvälisten cabernetien tasolle. Viinin laadun nopea vallankumous ei johdu – toisin kuin Ranskan, Kalifornian tai Australian viinien kehittyminen – järjestelmällisestä sijoitustoiminnasta ja yliopistojen tai tutkimuskeskusten tieteellisestä työstä. Italiassa kehityksen takana ovat paljon matkustelleet neuvonantajat ja heidän antamansa käytännön neuvot ja opastus. Aluksi huomio kiinnitettiin valmistusprosessiin, nyttemmin aktiivisemmin Italian kipeästi uudistusta kaipaaviin viiniviljelmiin. Siltikin Oenatriassa on kiinnitettävä sekä viinitarhoissa että kellareissa yhä enemmän huomiota määrän sijasta laatuun. Alituisena syntipukkina on tendone-menetelmä, jossa köynnökset sidotaan ylös ja joka antaa runsaan sadon, mutta sopii paremmin pöytärypäleille.

Jotta Italian hengelle tehtäisiin oikeutta, kaikkien sen viinien ominaisuuksia olisi tarkasteltava sen uskomattoman vaihtelevan, aisti-iloisen ruokakulttuurin rinnalla. Maan todellinen nerous paljastuu, kun pöytä katetaan juhlaa varten. Suurissa italialaisissa juhlissa viinillä on tärkeä sivurooli, jota ilma pääroolikaan ei tule toimeen.

Etiketin kieli

Laatuluokitukset
Denominazione di Origine Controllata e Garantita
    (DOCG) viinejä, joita pidetään Italian parhaina tai joita taitavimmat poliitikot tukevat
Denominazione di Origine Controllata
    (DOC) Italian vastine Ranskan AC –luokitukselle
Indicazione Geografica Tipica
    (IGT) Italian suhteellisen uusi vastine Ranskan Vin de Pays –viineille
Vino da Tavola
    pöytäviini, Italian viinien alin luokka

Muita yleisiä ilmaisuja
Abboccato makeahko
Amabile puolimakea
Annata vuosikerta
Azienda agricola viinitila, joka ei osta rypäleitä tai viiniä (toisin kuin azienda vinicola)
Bianco valkoinen
Cantina viinikellari tai viininvalmistamo
Cantina sociale, cantina cooperativa viiniosuuskunta
Casa vinicola viinitalo, viiniliike
Chiaretto erittäin vaalea punaviini
Classico alkuperäisen vyöhykkeen nimi
Consorzio viininviljeliäyhdistys
Dolce makea
Fattoria maatila
Frizzante pirskahteleva, helmeilevä
Gradi (alcool) alkoholipitoisuus, tilavuusprosentteina
Imbottigliato (all´origine) (alkuperäis)pullotus
Liquoroso väkevä, usein väkevöity
Metodo classico, metodo tradizionale pulloissa käytetty kuohuviini
Passito väkevä, usein makea viini kuivuneista tai kuivatuista rypäleistä
Podere pienitila, pienempi kuin fattoria
Recioto puoliksi kuivuneista rypäleistä valmistettu viini, Veneton erikoisuus
Riserva pitkään kypsytetty erä
Rosato rosee (Italiassa harvinainen)
Rosso punainen
Secco kuiva
Spumante kuohuva, kuohuviini
Superiore viini, jota on kypsytetty tavallista DOC -viiniä, pitempään ja jossa on 0,5-1 % korkeampi alkoholipitoisuus
Tenuta maatila
Vendemmia vuosikerta, sato
Vendemmia tardiva myöhäinen sato
Vigna, vigneto viinitarha
Vignaiolo, viticoltore viininviljelijä
Vino viini

Portugali

Portugalin viinit voisivat olla nykypäivän liikemiehille kiehtova tutkimustapaus. Portugalin pitkittynyt eristyneisyys muotitrendeistä ja patenttilääkkeistä on säilyttänyt sen omien rypälelajikkeiden rikkaan perinnön. Niiden ansiosta maan viinit ovat todella omaleimaisia verrattuna muuhun Eurooppaan, jonka on vallannut kourallinen kansainvälisiä rypälelajikkeita.

Esimerkiksi Touriga Nacionalista saadaan suuria punaisia pöytäviinejä ja portviinejä, ja sen nimi esiintyy yhä useammin Portugalin ja muidenkin maiden viinien etiketeissä. Myös Touriga Francesa ja Tinta Cáo ovat portviini rypäleitä, mutta niistäkin saadaan myös hyviä mietoja viinejä. Trincadeira Preta (portviinin Tinta Amarela) on äärimmäisen täyteläinen ja Jaen (Espanjan Galician Menciá) sopii erinomaisesti omaleimaiseksi ja mehukkaaksi nuoreksi viiniksi. Espanjan Tempranillo menestyy Portugalissa erittäin hyvin; se tunnetaan maan pohjoisosassa nimellä Tinta Roriz ja etelässä nimeltä Aragonés. Arinto on varmaan Portugalin aristokraattisin valkoinen lajike, mutta myös Bical –viinit kestävät pitkän varastoinnin, ja Dáon alueen Encruzadosta saadaan täyteläisiä valkoviinejä. Lisäksi ovat vielä Portugalin viinisaaren Madeiran suuret valkoiset rypälelajikkeet.

Nämä kaikki maut ovat myös ulkomaalaisten ulottuvilla, koska Portugali on alkanut tuottaa aiempaa paljon lempeämpiä ja täyteläisempiä viinejä, vaikka hapokkuus ja tanniinisuus yhä tuntuvat niissä selvemmin kuin Espanjan viineissä. Portugali on toisaalta säilyttänyt yksilöllisyytensä, mutta liittynyt samalla pitkän ajan jälkeen myös osaksi laajempaa viinimaailmaa.

Vuosikausia maailman viinijuojat tunsivat Portugalista vain hienon väkevän portviinin ja aivan toisentyyliset, lähinnä vientiin tarkoitetut viinit, jotka eivät ole punaisia eivätkä valkoisia, eivät aivan kuohumattomia mutta eivät kuohuviakaan. Näiden viinien johtavat lähettiläät olivat 1900-luvun puolivälin tienoilla Mateus ja Lancers.

Portugalilaiset ovat juoneet aina paljon oman maansa viinejä ja tottuneet niiden vuosisataiseen paikalliseen tyyliin, koska eivät ole muusta tietäneet. Maan pohjoisosan viineiltä he ovat halunneet happoisuutta ja eteläisemmiltä omaleimaista maalaismaisuutta. Vaikka maa ei ole suuri, ilmasto-olot vaihtelevat: sekä Atlantin että Välimeren vaikutus tuntuu, ja osassa maata ilmasto on mantereinen. Myös maaperä vaihtelee pohjoisen graniitista, liuskeesta ja saviliuskeesta etelän saveen ja hiekkaan. Portugalin viinintuotanto todellakin ansaitsee aiempaa tarkemman huolenpidon.

Sitä on lopultakin tulossa. Portugalin pöytäviinit, varsinkin erittäin yksilölliset punaviinit, ovat kuroneet 1990-luvun puolivälin jälkeen nopeasti umpeen eroa nykyaikaiseen viininvalmistukseen. Lämpötilojen valvonta, kannanpoistamiskoneet, uudet tammitynnyrit – kaikilla on osuutensa siinä, että Portugalin omaleimaisten rypälelajikkeiden hedelmäisyys on saatu vangituksi pulloon ja ettei viinejä tarvitse enää kypsyttää kymmentä vuotta, jotta ne olisivat juomakelpoisia. Portugalissa on nykyisin joukko oman maan lahjakkaita viinitietäjiä, joista eräät ovat nousseet kulttikonsulteiksi samaan tapaan kuin heidän kollegansa Italiassa. Silti Australiassa koulunsa käyneet ulkomaalaiset, kuten David Baverstock ja Peter Bright, voivat pioneerityönsä ansiosta ottaa osan kunniasta. Edellinen työskenteli Esporáon ja jälkimmäinen JP Vinhosin tilalla.

Toki Portugalinkin viinejä on säädelty laein ja määräyksin. Douron viinialueen rajat määriteltiin jopa ensimmäisenä maailmassa vuonna 1756, ja monia muitakin alueita oli määritelty jo kauan ennen Portugalin liittymistä EU:hun vuonna 1986. Säännöksiä myös valvottiin. Tämä ei kuitenkaan aina vaikuttanut viinien laatuun tai ollut viinikauppiaiden tai heidän paikallisten asukkaidensa mieleen – kauppiaat vähät välittivät määräyksistä ja sekoittelivat viininsä asiakkaiden toivomusten mukaan.

EU:n jäsenyyden myötä Portugalin viinikarttaan on ilmaantunut Espanjan tavoin määriteltyjen alueiden ryteikkö. Ranskan AC –järjestelmää jäljittelevät säännökset määräävät Portugalissakin kunkin DOC –aleen sallitut rypälelajikkeet. Yhä tärkeämmäksi on kuitenkin noussut säännöksiltään joustavampi Vinho Regional –luokka, jonka viinit tulevat paljon laajemmilta alueilta. IPR –luokan (Indicacóes de Proveniéncia Regulamentada) viinejä oli vuonna 2000 alle kymmenen odottamassa pääsyä DOC –luokkaan, ja luokka saatetaan kokonaan lopettaakin. Eräiden uusien alueiden viinit ovat omaperäisiä ja hyvin kehityskelpoisia, toiset taas myötäilevät kulloisiakin tuulia. Aika näyttää.

Yksi laiminlyöty alue, joka tullee kokemaan muutoksia Vinho Regional –luokituksen myötä, on Trás-os-Montes (´vuorten takana´) Douron laakson pohjoislaidalla. Kauneimmillaan tämä graniittiperäinen ylänköseutu on sadonkorjuunaikaan. Sen IPR –alueiden Chavesin, Valpacosin ja Olanalto-Mirandésin osuuskunnat tuottavat paljon väkeviä viinejä, ja sieltä saadaan myös Sogrape-yhtiön Mateukselle pullottamaa roseeviiniä.

Beiras käsittää Douron laakson eteläpuolisen alueen pohjoispuoliskon. Nimeä käytetään niistä viineistä, joita ei ole kelpuutettu Dáoon eikä Bairradaan. Useimmat Vinho Regional Beiras –viinit ovat hyvin vaaleita, joskin vaihtelevia. Parhaimmillaan ne ovat Dáon ja Bairradan varjoja, mutta eräät hyvin valmistetut punaviinit – kuten Boas Quintas, Caves Primavera ja Quinta de Foz de Arouce – saattavat hyvinkin nousta varjoista.

Etelä-Portugalin viinin tulevaisuus näyttää paljon vakaammalta. Tuottoisa Ribatejon alue on sekin saanut nimensä Tejojoen mukaan, joki (Espanjan puolella Tajo) virtaa maiden rajalta lounaaseen ja laskee mereen Lissabonissa. Hedelmällisiltä rantarinteiltä on saatu suuret määrät erittäin kevyitä viinejä, mutta EU:n 1980-luvun lopulla myöntämät tuet saivat sadat viljelijät kaivamaan köynnöstensä juurakot maasta. Kokonaistuotanto on laskenut, ja Ribatejon viininviljelyn polttopiste on vetäytynyt joen rannoilta ja suuntautunut eräissä tapauksissa tuontilajikkeisiin, Cabernetiin ja myöhemmin Syrahiin (jälkimmäisen tulevaisuus näyttää Portugalissa lupaavalta). Tärkeimmät paikalliset punaviinilajikkeet ovat monennimisenä tunnettu Periquita/Casteláo Frances/Joáo de Santarém sekä Trincadeira Preta. Valkoviinien valtarypäle on hätkähdyttävän tuoksuva Fernáo Pires.

Ribatejon nimistö voi hämmentää ulkopuolista. Alueella tuotetaan viinejä yksinomaan portugalilaisista lajikkeista nimellä DOC Ribatejo. Etiketissä joko mainitaan jonkin ala-alueen nimi tai sitten ei (ala-alueita ovat esimerkiksi Cartaxo ja Almeirim), ja alueen Vinho Regional Ribatejano –viinejä valmistetaan sekä kansainvälisistä että portugalilaisista lajikkeista.

Algarven neljä DOC –aluetta ovat ehkä maan kaikkein kyseenalaisimmat. Portugalin eteläinen lomarannikko on saattanut kiinnostaa jotakuta tunnettua sijoittajaa, mutta ainakin toistaiseksi Algarve on parhaimmillaan turistirannikkona.

Portugalin monista erityylisistä viineistä erottuu selvimmin vinho verde, nuori ja ”vihreä viini” (sen vastakohta on maduro, kypsynyt). Se tulee Minhosta, maan pohjoisimmasta provinssista, joka tuottaa melkein viidenneksen Portugalin viinistä. Nimi vihreä kuvaa viinin usein raa´anpuoleisten rypäleiden raikasta tyyliä, ei niinkään väriä, joka on punainen (siitä suurin osa myydään kotimaassa) tai melkein vedenvaalea.

Kosteassa ilmastossa viiniköynnökset ovat elinvoimaisia, ja rypäleiden hapokkuus on korkea ja sokeripitoisuus suhteellisen vähäinen. Tästä syystä sekä puna- että valkoviineissä on alhainen alkoholipitoisuus, purevaa ärhäkkyyttä ja ehdottoman paikallinen maku. Valtaosa vinho verdestä tehdään rypälesekoituksista, joissa on yleensä Azalia, Loureiroa, Trajaduraa ja Avessoa sekä Pedernáoa (Arintoa). Eräät parhaista viineistä tehdään valkoisesta Alvarinhosta (Espanjan Albarino), jota viljellään Moncáon seudulla.

Viiniköynnös ei ole Portugalin ainoa viinin kannalta kiinnostava kasvi. Maan eteläosassa ovat maailman suurimmat korkkitammimetsät, ja Portugali onkin viinipullonkorkkien pääasiallinen tuottaja.

Etiketin kieli

Laatumääritykset
Denominacáo de Origem Controlada
    (DOC) Portugalin vastine Ranskan AC –luokitukselle
Indicacáo de Proveniéncia Regulamentada
    (IPR) viinit, jotka odottavat pääsyä DOC –luokkaan, vrt. Ranskan VDQS
Vinho Regional
    Portugalin vastine Ranskan Vin de Pays –viineille
Vinho de Mesa
    tavallinen pöytäviini

Muita tavallisia ilmaisuja

Adega viinikellari
Amarzém viinikellari
Branco valkoinen
Colheita vuosikerta, sato
Doce makea
Garrafado (na origem) pullotettu (tilalla)
Garrafeira viinikauppiaan oma erikoisviini, paras laatu
Maduro vanha, kypsynyt
Quinta maatila, viinitila
Rosado rosee, vaaleanpunainen
Séco kuiva
Tinto punainen
Verde nuori, vihreä
Vinha viinitarha

Ranska

Muun maailman viinintuottajat inhoavat usein ranskalaisia. Näillähän on maassaan paljon kiistattomia etuja, joista he voivat ylpeillä. Mutta mikä tekee Ranskasta viinin valtiattaren, joka luo ja tuottaa enemmän ja moninaisempia suuria viinejä kuin koko MUU maailma yhteensä? Kyseessä ei ole ainoastaan kansan luonne ja siihen kuuluva sydämen, kitalaen ja maksan hallinta. Kyseessä on myös maantiede. Ranskalla, jota Atlantti ja Välimeri huuhtelevat, on ainutlaatuinen sijainti. Sen ilmasto on enemmän välimerellinen kuin mantereinen, eikä maasta puutu viininviljelyalueita, joilla rypäleiden kypsymismahdollisuudet ovat äärimmäisen hyvät, koska kasvukausi on mahdollisimman pitkä ja kiintoisan vaihteleva.

Ranskassa on siis hyvät viinitarhat, mutta lisäksi ne on määritelty, luokiteltu ja niitä valvotaan. Parhaista palstoista on pidetty kirjaa jo 200 vuotta. Kahdeksankymmenen viime vuoden aikana tarkkailu on käynyt yhä yksityiskohtaisemmaksi kuten viinilakikin.

Alkuperämerkintäjärjestelmää Appellation d'Origine Controlee käytettiin aluksi vain Roquefort-juustojen yhteydessä takaamaan, että juusto on valmistettu ja kypsytetty tietyllä alueella, tietyllä menetelmällä ja nimenomaan vuohenmaidosta. Sama periaate pätee jokaisen viinin appellation luokitukseen: se kertoo viinin tarkan viljelyalueen, valmistusmenetelmän ja käytetyt rypälelajikkeet. Laki määrittelee hehtaarisadon enimmäismäärät, ja viinin luonnollisen alkoholipitoisuuden vähimmäismäärän. AOC- eli AC-luokitusta hallinnoi kansallinen viini-instituutti Institut National des Appellations d'Origine (INAO).

AC-kategoriasta seuraavana on pieni viiniryhmä, joka tunnetaan lyhenteellä VDQS (Vins Delimites de Qualite Superieure). Näillä viineillä on mahdollisuus päästä nousemaan AC-luokkaan. Ranskan viinien toiseksi suurin luokka ovat "maaviinit", (Vins de Pays ). Laatuasteikon alapäässä ovat pöytäviinit, Vin de Table. Nyttemmin yhä suurempi osa Ranskan jokasyksyisestä viinisadosta, jopa 20 prosenttia, myydään tislattavaksi: Gersin departementissa valmistetaan armanjakkia, Charentessa konjakkia. Osa viinistä katsotaan EU:ssa jopa liikatuotannoksi ja tislataan teollisuusalkoholiksi.

Etiketin kieli

1. Laatumääritteet:
Appellation (d'Origine) Controlle (AC) viinit, joiden maantieteellinen alkuperä, rypälelajikkeet ja valmistusmenetelmä on tarkoin määrätty - yleensä parhaita ja joka tapauksessa perinteisimpiä viinejä
VDQS AC-luokkaan pääsyä odottavia viinejä
Vin de Pays "maaviinejä", joiden viljelyalat ovat yleensä suuremmat kuin AC-viinien ja joiden valmistuksessa sallitaan muutkin kuin perinteiset rypäleet lajikkeet sekä suuremmat hehtaarisadot
Vin de table perusviinejä, joiden viljelyaluetta, rypälelajiketta tai vuosikertaa ei ilmoiteta

2. Muita tavallisia ilmaisuja:

Blanc valkoinen
Cave (cooperailtive) viinintuotanto-osuuskunta
Chateau viinitila, tyypillinen etenkin Bordeauxissa
Cru 'kasvu', määritelty hyvälaatuinen kasvupaikka
Cru classe cru, joka on valittu tärkeän luokituksen mukaan
Domaine viinitila, Bourgognessa sama kuin chateau mutta kooltaan pienempi
Grand cru 'suuri kasvu': Bourgognessa hienoimmat tarhat, Saint-Émilionissa ei erityistä merkitystä
Methode classique, methode traditionelle kuohuviinien valmistuksessa käytettävä samppanjamenetelmä
Mis (en bouteille) au chateau/domaine/propriete, tilalla pullotettu viini, jonka valmistaja on myös rypäleiden kasvattaja
Negociant viinikauppias ja pullottaja, joka ostaa viinin tai rypäleet (viinitiloilta)
Premier cru sanamukaisesti "'ensimmäinen kasvu", Bourgognessa asteikossa Grand crusta seuraava, Medocissa yksi neljästä huippu chateausta
Proprietaire-recoltant omistaja-viinitarhuri
Recoltant viinitarhuri
Recolte vuosikerta, sato
Rose rosee, vaaleanpunainen
Rouge punainen
Superieur yleensä hieman tavanomaista korkeampi alkoholipitoisuus
Vieilles vignes vanhat köynnökset ja siten teoriassa tiiviimpi viini, vaikka "vanhuutta" ei olekaan määritelty
Vigneron viininviljelijä
Villages lisämäärite, viittaa kuntiin tai kyliin. jotka kuuluvat jonkin appellationin piiriin
Vin viini
Viticulteur viininviljelijä

Bordeaux

Bordeaux luo mielikuvan tyylikkyydestä. Bordeaux on maailman suurin yhtenäinen laatuviinialue. Koko Gironden departementti on omistautunut viininviljelylle, ja kaikki sen tuottama viini on bordeauxia. Alueen tuotantomäärät ovat suuria, esimerkiksi vuonna 1998 Bordeaux tuotti 6,5 miljoonaa hehtolitraa viiniä.

Punaviinien tuotanto on kuusinkertaista valkoviineihin verrattuna. Suuret punaviinialueet ovat Médoc, Gravesin parhaat tilat eli Pessac-Léognan heti Bordeauxin kaupungin eteläpuolella Garonnejoen etelärannalla sekä Saint-Èmilion ja Pomerol Dordognejoen pohjoispuolella. Näiden kahden joen väliin jäävää aluetta kutsutaan nimellä Entre-Deux-Mers (”kahden meren välissä”), mutta nimi saattaa löytyä ainoastaan kuivien valkoviinien etiketeistä. Alueella tuotetaan myös kaksi kolmannesta AC Bordeaux- ja Bordeaux Supérieur –luokituksen myytävistä punaviineistä. Premiéres Côtes de Bordeaux nimellä tuotetaan viinejä muutamassa syrjäkylässä Garonnen rannoilla Bordeauxia ja Gravesia vastapäätä; näiden joukosta löytyvät eräät koko Bordeauxin edullisimmat ostokset. Aivan alueen etelälaidassa sijaitsee Bordeauxin makeiden valkoviinien tuotannon keskus.

Bordeauxin suurimmat ylpeydenaiheet ovat sen hienoimmat punaviinit, jotka ovat esimerkkeinä eri puolilla maailmaa tuotetuille Cabernet- ja Merlot –sekoituksille, Sauternesin erittäin makea, pitkään säilyvä kullankeltainen valkoviini, jota tuotetaan erittäin vähän, sekä eräät Gravesin ainutlaatuiset kuivat valkoviinit.

Kaikki tuotanto Bordeauxissa ei kuitenkaan ole loistokasta, ja alueen suurin ongelma onkin maantiede. Suotuisimmat seudut ovat kyllin hyviä tuottamaan maailman parhaimpia viinejä ja vaatimaan niistä myös huippuhinnan. Vähemmän maineikkailla seuduilla toimii kuitenkin tuhansia viljelijöitä, joilta puuttuvat tahto, kannustus tai eräissä tapauksissa myös fyysiset edellytykset tuottaa kiinnostavaa viiniä. Bordeauxin ilmaston vaihteluista johtuen joinakin vuosina Bordeauxin standardipunaviinit tuntuvat erittäin heiveröisiltä verrattuna niihin Cabernet-viineihin, joita valmistetaan suurimmassa osassa Uutta maailmaa kunnolla kypsyneistä rypäleistä. Bordeauxissa valmistetaan vuosittain enemmän punaviiniä kuin Etelä-Afrikassa tai Saksassa yhteensä, ja näiden bordeauxien laatutaso vastaa ani harvoin tämän maailmankuulun viinialueen mainetta.

Bourgogneen verrattuna Bordeauxin alkuperämerkintäjärjestelmä on yksinkertainen. Jokaisen appellationin sisällä, jokaisen tilan eli châteaun (osa suurtiloja, osa taas pienyrittäjiä, joilla on oma kellari), on huolehdittava siitä, että oma viini erottuu muista. Bourgognesta tuttua yleistä laatuluokitusjärjestelmää Bordeauxissa ei ole, mutta sen sijaan joukko paikallisia laatuluokituksia, joilla ei kuitenkaan ole yhteistä standardia.

Paikallisluokituksista kuuluisin on vuonna 1855 valmiiksi saatu Médocin – sekä Gravesin Château Haut-Brionin – viinitilojen kasvuluokitus, joka perustui viineistä sadan edellisen vuoden aikana saatuihin hintoihin. Laatuluokat (Cru Classé) olivat aluksi ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs ja viides, ja niihin lisättiin myöhemmin Cru Exceptionnel, Cru Bourgeois Supérieur, Cru Bourgeois, Cru Artisan ja Cru Paysan. Tämä on maataloudessa vaativin koskaan ja millään alalla sovellettu laatuluokitus.

Tämä luokitus todistaa, miten ensisijaisen tärkeä sijainti on – Cru Classé –tiloilla on yksinkertaisesti hallussaan parhaat maat. Jos nykyiset standardit poikkeavat vanhoista, löytyy sille yleensä aina hyvä selitys, esimerkiksi vuonna 1855 tilaa piti uuttera viljelijä, mutta nykyinen on laiska tai toisinpäin. Vielä merkityksellisempi seikka on se, että maita on monissa tapauksissa hankittu lisää tai vaihdettu, jolloin tila ei ole enää täysin entisensä. Vanhalle luokituksella annetaan vielä yhä enemmän painoa kuin se ansaitsisi. Ensimmäisen luokan luksustilat perivät viinistään poikkeuksetta kaksi kertaa kovemman hinnan kuin toisen luokan tilat, mutta sen sijaan esimerkiksi viidennen luokan tila voi saada viinistään enemmän rahaa kuin toisen luokan tila, jos se on paremmin hoidettu. Eri tilojen suhteellista laatua vertailtaessa tarvittaisiin todellakin täsmällisempiä ilmauksia kuin pelkkä olettamus, että toisen viinit ovat ”parempia” kuin toisen.

Viime vuosien merkittävin kehitys on niin sanottujen pikku- eli mikrochâteau –tilojen synty. Nämä tilat on merkitty karttoihin (etenkin Saint-Émilionissa), jos niiden vuosituotanto jää alle 1000 laatikon. Keräilijät ovat olleet maksamaan niiden viineistä enemmän kuin jopa Médocin Premier Cru –viineistä (keräilijän mielessä harvinaisuus saattaa nousta samaan arvoon kuin laatu).

Joskus viinipalstat ovat siistinä ryhmänä châteaun ympärillä, mutta yleensä ne ovat hajallaan naapurin palstojen lomassa. Vuotuinen tuotanto saattaa vaihdella 10:stä 1 000 tynnyriin; kustakin tynnyristä tulee 300 pulloa tai 25 laatikkoa. Parhaiden palstojen tuotanto on enintään 5 000 litraa hehtaarilta, huonoimmilla merkittävästi enemmän.

Châteaun tärkeimpiä henkilöitä on Maítre de chai, kellarimestari. Viime aikoihin saakka tähän asemaan nousi kokenut paikallinen viininvalmistaja, joka oli perinyt taitonsa isältään tai isoisältään. Nykyään paikalla on yhä useammin korkeasti koulutettu ja paljon matkustellut nuori kemisti. Pientiloilla kellarimestari on usein isäntä itse, suuremmilla joskus vanha uskottu työntekijä. Juuri kellarimestari ottaa vastaan vieraat ja johdattaa heidät maistelemaan uutta viiniä suoraan tynnyreistä. Uusi viini on usein kylmää, tummaa ja mitättömän makuista, joten kannattaa vaikuttaa mieluummin tietäväiseltä kuin ihastuneelta, sillä viini ei ole juomakelpoista ennen kuin se on saanut kypsyä pullossa vähintään kaksi, toisinaan jopa 20 vuotta.

Saksa

Saksan viinit ovat maailman väärinymmärretyimpiä. Saksan parhaimmat viinitarhat sijaitsevat niin pohjoisessa kuin viinirypäleiden kypsymisen kannalta on mahdollista. Monet viinitarhat ovat sellaisilla mailla, jotka eivät muuhun viljelyyn sovellu. Kaiken kaikkiaan näillä tarhoilla tuntuu olevan kovin vähäinen mahdollisuus tuottaa maailman parhaita viinejä. Joskus kuitenkin onnistutaan, ja silloin syntyvän viinin rodukasta tyylikkyyttä ei kukaan pysty missään päin maailmaa jäljittelemään.

Saksalaisen viinin salaisuus piilee kahden epämuodikkaan aineksen eli sokerin ja hapokkuuden suhteessa. Makeus ilman hapokkuutta olisi latteea, kun taas hapokkuus ilman makeutta kovaa. Hyvinä vuosina makeus ja hapot ovat niin hienossa tasapainossa, että tulos on suurta taidetta. Silloin maaperän ja rypäleen ominaisuudet yhtyvät kihelmöiväksi kokonaisuudeksi, joka ilmenee saksalaisissa viineissä paremmin kuin missään muissa, koska niissä on paljon vähemmän alkoholia (toinen epämuodikas piirre) ja siksi makuvivahteet erottuvat erinomaisesti. Happojen ansiosta parhaat viinit myös kypsyvät erinomaisesti, paljon paremmin kuin useimmat muut valkoviinit.

Saksalaiset makeahkot viinit sopivat paremmin seurustelu- kuin ruokajuomiksi toisin kuin useimmat muut. Mutta tätäkään ei pidetä ansiona, vaan kaupallisena haittana, ja juuri tästä syystä Saksan viinit ovat muuttuneet paljon kuivemmiksi, kun viljelijät pyrkivät saamaan monet viininsä ainakin lähes kuiviksi ja markkinoivat niitä ruokajuomina kuten mitä tahansa muitakin viinejä.

Sen jälkeen kuin kuivien (trocken) viinien muoti alkoi 1980-luvun alussa, tämä lajityyppi on kehittynyt ohuista kovista viineistä (täysin kuiva Mosel Kabinett voi olla suorastaan tuskallisen ärhäkkä) voimakkaammiksi ja vakuuttavan tyylikäiksi viineiksi – kuten kuivat Spätlese –viinit. Silti maailma ei ole vielä oppinut rakastamaan niitä. Uudelle viljelijäpolvelle tämä on ankara haaste, joka on kehittänyt jännittävän eloisia viinejä. Surullista on, että massatuotanto polkee hintoja ja horjuttaa heidänkin moraaliaan. Kaiken lisäksi maan hallitus on hyväksynyt tämän. Kun maan tärkein lähettiläs ulkomailla on Liebfraumilch eikä jokin kunnianhimoisten laatuviinien jalo edustaja, ei sillä ole asiaa kansainvälisten viinimarkkinoiden koventuvaan kilpailuun.

Vuodesta 1971 lähtien Saksan viinilaki on halunnut hämmentää tai johtaa kuluttajaa jopa harhaan. Laki antaa lyhytaikaista etua niille viljelijöille, jotka harjoittavat ylituotantoa myydäkseen viininsä kohtuuttoman alihintaisesti. Tulos tästä – liikaa mitäänsanomattomia viinejä – on merkinnyt sekä taloudellisesti että laadullisesti katastrofia saksalaiselle viinille, mutta erityisesti siitä kärsivät täydellisyyden tavoittelijat, joilla on tarjottavanaan hätkähdyttävän hyviä viinejä.

Saksalaiset viinietiketit ovat maailman seikkaperäisimpiä ja samalla hämmentävimpiä, ja ne ovat sekä syy että välikappale moniin tuotannon ongelmiin. Valitettavimpia hämäystemppuja ovat Grosslaget: ne ovat kaupallisesti käyttökelpoisia, maantieteellisesti laajoja alueita, joiden nimiä viininjuojien on hankala erottaa yksittäisistä viinitarhoista eli Einzellageista. Otetaan esimerkiksi Rheinhessenin alueen Niersteinin kylä. Siellä on useita hienoja tarhoja, joiden viinit tunnetaan tulisuudesta ja luonteikkuudesta. Etiketissä voi lukea Niersteiner Hipping tai Niersteiner Pettenthal. Mutta siellä on myös laaja Grosslage, jonka alueeseen kuuluu Niersteinin tasaisilta takamailta olevat 15 kylää, joiden tuotanto on tavanomaisempaa. Tämän Grosslagen nimi on Niersteiner Gutes Domtal. Nimellä myydään joka vuosi valtavasti latteaa, puolimakeaa sekoiteviiniä. Ainut keino, jolla kuluttaja voi erottaa massatavaran yksitäisten tarhojen kunnollisesta viinistä, on muistaa kaikkien Saksan Grosslage –alueiden nimet.

Saksan suuri rypäle on Riesling: siitä tehdään lähes kaikki parhaat saksalaisviinit ja sitä viljellään lähes ainoana lajikkeena Mosel-Saar-Ruwerin, Rheingaun, Nahen ja Pfaltzin parhailla paikoilla. Huonoina vuosina sillä ei ole heikoimmilla alueilla mitään mahdollisuutta kypsyä.

Tuotantoa lisätäkseen ja riskejä vähentääkseen saksalaiset siirtyivät 1900-luvun puolivälissä viljelemään vuonna 1882 kehitettyä risteytyslajiketta Múller-Thurgauta, joka kypsyy paljon aikaisemmin. Siitä tehdyt viinit ovat mietoja, ja niistä puuttuu Rielingille tyypillisen hedelmäisen happoisuuden luoma selkäranka. Jos keskilaatuisten huokeiden saksalaisviinien etiketissä ei lajikkeesta muuta ilmoiteta, viini on todennäköisesti Múller-Thurgauta, koska sen osuus Saksan koko viininviljelys pinta-alasta on yhä viidennes. Vuonna 1996 Riesling kuitenkin teki paluun, oikeutetulle paikalleen, Saksan eniten istutetuksi rypälelajikkeeksi.

Silvaner on jäänyt kauas näiden kahden taakse. Sitä tosin viljellään Frankenin parhailla kasvupaikoilla, joilla siitä saadaan parempaa viiniä kuin Rieslingistä. Rheinhessenissä ja Badenissa Silvanerista saadaan useita erinomaisia viinejä.

1980-luvun alussa nousi muotiin uusia, kypsymistä ajatellen risteytettyjä lajikkeita, varsinkin Rheinhessenissä ja Pfalzissa (Siellä tehdään Schreurebe –rypäleistä parhaina vuosina hyviä viinejä). Kaksi seikkaa on kuitenkin vaimentanut ensi-innostusta: viineissä on toisinaan läpitunkeva ja yliselvä maku, ja muutama hyvin kylmä talvi on osoittanut, ettei Schreurebeole yhtä kestävä lajike kuin Riesling. Tämä seikka on innostanut Saksan lajikkeidenjalostajia hankkimaan geenejä kylmänkestävistä mongolialaisista köynnöksistä.

Tärkeimmät Saksan punaviinirypälelajikkeet ovat Spätburgunder (Pinot Noir), sitä yksinkertaisempi Portugieser, melko uusi risteytyslajike Dornfelder ja Wúrttembergin alueella Trollinger. Punaviinit ovat yleistyneet, mutta ainoastaan Ahrin laaksossa (alue sijaitsee varsin pohjoisessa Bonnin lähistöllä) viljellään enemmän punaisia kuin valkoisia lajikkeita. Spätburgunder on sielläkin tärkein punaviinilajike.

Saksan viinilaki ei ole rajoittanut millään lailla satomääriä (Saksan sadot kuuluvat maailman suurimpiin) eikä laki myöskään luokittele viinitiloja Ranskan tapaan. Saksassa voi teoriassa mikä tila tahansa tuottaa huippuviiniä. Laki kiinnittää huomion ainoastaan rypäleiden kypsyyteen eli niin sanottuun mehupainoon – sillä ilmaistaan sokerin määrä rypäleissä niiden korjuuhetkellä. Se ratkaisee myös sen, mitä etikettiin painetaan.

Etiketin kieli

Laatumääritteet

Qualitätswein mit Prädikat

(QmP) viinit on valmistettu parhaiten kypsyneistä rypäleistä. Saksan parhaat makeat viinit kuuluvat tähän luokkaan, mutta vuosikerran luonteesta riippuen luokkaan voidaan hyväksyä hyvin vaihteleva osa vuoden sadosta: vuonna 1984 siihen hyväksyttiin vain 7 prosenttia, vuonna 1876 peräti 83 prosenttia. Chaptalisointi (sokerin lisääminen alkoholipitoisuuden nostamiseksi) ei ole sallittua. Tarkempi luokitus (Prädikat) tehdään rypäleiden kypsyyden mukaan seuraavasti:     Kabinett kevyitä, raikkaita viinejä, aperitiivejä
    Spätlese ”myöhäinen poiminta”; rypäleet kypsempiä kuin Kabinetissa. Vaihtelevat kuivista täyteläisistä makeisiin ja kevyempiin. Kestävät hyvin varastointia
    Auslese valmistettu Spätleseä kypsemmistä rypäleistä, joskus jalohomeisista, ja yleensä mukana on jonkin verran jäännössokeria. Tarvitsevat kypsytystä.
    Beerenauslese (BA) harvinaisia makeita viinejä, valmistettu jalohomeisista rypäleistä (beeren)
    Eiswein viinit on valmistettu köynnöksissään jäätyneistä rypäleistä, joiden sokeri- ja happopitoisuus on erittäin korkea ja tiivistynyt; yleisempiä kuin TBA
    Trockenbeerenauslese (TBA) erittäin harvinaisia, makeita ja kalliita viinejä, käsin poimituista, jalohomeen ”kuivattamista” (trocken) rypäleistä.


Qualitätswein bestimmter Anbaugebiete
(QbA) ”laatuviini tietyltä viinialueelta”. Rypäleiden kypsyyden arviointiperusteet löysät; yleensä lisättyä sokeria.

Classic uusi luokka; yhdestä lajikkeesta valmistettuja kuivia viinejä, sopivat hyvin arkikäyttöön

Selection yhdestä lajikkeesta valmistettuja kuivia viinejä

Landwein Saksan väljä vastine Ranskan Vin de Pays –viineille; ei erityisen suosittu luokitus

Deutscher Tafelwein hyvin pieni luokka, kevyimpiä perusviinejä.

Muita tavallisia ilmauksia

Amtliche Prufungsnummer (AP Nr) jokainen viinierä saa testinumeron. Ensimmäinen numero merkitsee testauspaikkaa, kaksi jälkimmäistä testausvuotta
Erzegerabfullung or GutsabFullung pullotettu tilalla
Halbtrocken puolikuiva
Trocken kuiva
Weingut viinitila
Weinkellerei viinikellari tai viininvalmistamo
Winzergenossenchaft/Winzerverein osuuskunta